"Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille, sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt. Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella, hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin, hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä, nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo! Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide, jolle sinä pelastit Moorin."
Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin kauniin Carmenin huulet.
Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle, sanojen sanalle.
Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille, jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla!
Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja järjestettyinä.
Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti ylöspäin.
Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan!
Kahdeskymmenes luku.
Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin,
Coellon luo.
Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen.