"Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu — mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin. Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide mennyttä! A Dios petollinen sana! A Dios jumalallinen taide!"
Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi sitte Coellon ohitse ulos.
Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin.
Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa.
"Isä", huudahti hän ylhäältä.
Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään osanottavaisesti ja kieltävästi.
Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta päättävästi:
"Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo.
Minun täytyy se nähdä."
"Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua, lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt."
"Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani."