Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla:
"Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan! En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen. Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —"
"Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin.
"Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan.
Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa.
Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olen
sinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —"
"Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa.
Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan.
Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut, vaan huudahti ainoastaan:
"Taiteeni on lopussa, se on lopussa! A Dios mestari! Teidän tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla ei ole enää mitään yhteistä."
Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan.
Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä: