Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita. Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan.
Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes, kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi.
Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun myrskytuuli on syössyt niitä kohti.
Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut, mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —"
Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa.
Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!"
Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on "sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana!
On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat salamat ja jyrinät.
Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi, jolle ei vertaa ole.
Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina.