"Sinä, sinä — sinä olet Ulrikki! Hiisi minut vieköön jos erehdyn! Mutta kuka tuhat tulimmainen osaisi espanjalaisessa electossa tuntea ja aavistaa schwarzwaldilaispoikaa?"
"Että minä kumminkin se olen, se jääköön ensiksikin salaisuudeksi meidän kesken!" huudahti Ulrikki ja ojensi kreiville kätensä. "Ole vaiti, ja tästälähtien olet vapaa. — Lunastusrahasi kuitataan ikkunaruudulla!"
"Voi pyhä neitsyt! Jos kaikki luostarin ikkunat olisivat yhtä kalliita, niin kylläpä munkit lihoisivat!" huudahti kreivi.
"Schwabilainen säilyttää luonteensa espanjalaisenkin jakun alla. Mikä onni olikaan, mikä sanomaton onni, että minä seurasin Floyon'in mukana — entäs ukko, Aatami ja Ruth — mikä ilo heille!"
"Kaiketi tietänet — isäni on kuollut kauvan aikaa sitte!" sanoi Ulrikki luoden silmänsä maahan.
"Kuollutko?" huudahti toinen. "Ja kauvanko aikaa sitte? Kolme viikkoa takaperin minä vielä hänen tapasin alasimensa ääressä."
"Minunko isäni? Alasimen ääressä? Ja Ruth!" änkytteli Ulrikki katsoen kalpeana toista kasvoihin kysyvästi.
"Elossa he ovat, ihan totta, he ovat elossa. Minä tapasin hänet jälleen
Antwerpenissä. Hän takoi rautapukuja paremmin kuin kukaan muu. Hitto
soikoon, totta kai sinä olet kuullut puhuttavan asesepästä mestari
Schwabista."
"Schwab, Schwab — hänkö olisi isäni?"
"Sinun isäsi ilmi elävänä. Kuinka pitkä aika siitä nyt on kulunut? Kolmetoista vuotta, sillä siihen aikaan minä olin kuudentoista ijällä. Silloin hänet näin viimeisen kerran ja kumminkin tunsin minä hänet heti ensi silmäyksellä. Niin, niin, sitä hetkeä, jolloin mykkä nainen veti nuolen pois juutalaisen rinnasta, en voi koskaan unhottaa. Mitä minä silloin metsässä näin, on vieläkin ihan elävästi tänäkin päivänä silmieni edessä."