"Hän elää, he eivät ole häntä tappaneet!" huudahti electo ja nyt vasta hän alkoi iloita tuosta mieltä liikuttavasta uutisesta. "Lips, Filip! Minä olen löytänyt jälleen äitini ja nyt isänikin. Malta, malta; minä puhun luutnantilleni. Hän tulee minun sijaani ja sinä ja minä ratsastamme Lieriin ja siellä pitää sinun kertoa minulle kaikki! Pyhä neitsyt, sinulle kiitos, tuhannet kiitokset olkoot. Minä saan jälleen nähdä isäni, oman isäni!"
Oli jo enemmän kuin puoliyö kulunut ja entiset koulutoverit istuivat vielä viinipikarista maistellen erikoisessa huoneessa Leijonan ravintolassa Lierissä. Electo ei väsynyt kyselemiseen ja kreivi Filip hänelle vastaeli mielellään.
Nyt Ulrikki sai tietää minkä lopun tohtori oli saanut ja että hänen oma isänsä oli tullut Antwerpeniin sekä asunut siellä kaksitoista vuotta aseseppänä. Juutalaisen mykkä vaimo oli jo matkan kuluessa kuollut surusta, mutta Ruth asui Aatamin luona ja hoiti hänen talouttaan. Navarrete oli usein kuullut kehuttavan mestari Schwabia ja hänen työtään, olipa käyttänyt rautapaitaakin, joka oli tehty hänen pajassaan.
Ruthista tiesi kreivi paljon kertoa. Hän tunnusti, ettei hän ollut hakenut mestari Aatamia aseiden vuoksi, vaan kauniin tyttären takia. Tyttö oli kasvanut solakaksi kuin honka. Entäs hänen kasvonsa! Joka hänet kerran oli nähnyt, ei häntä koskaan unhottanut. Sen näköinen oli varmaankin ollut ihana Judith, joka tappoi Holoferneksen, taikka kuningatar Zenobia, taikka siveä Lucretia Roomassa. Hän oli nyt kahdennellakymmenellä vuodella, ikänsä kukoistavimmalla ajalla, mutta hän oli hellävaraisesti pidettävä kuin lasi ja vaikka Ruth mielellään näki hänet, vanhan tuttavuuden ja ystävyyden vuoksi Ulrikkia kohtaan ja metsässä tapahtuneen tapauksen tähden, niin asia kuitenkin mitä Ruthiin tuli oli niin selitettävä, että hänen sai nähdä, mutta ei häneen kajota. Ruth varmaankin olisi iloissaan kun hän saisi kuulla Ulrikin vielä olevan elossa ja mikä hänestä oli tullut. Ja mestari, mestari! Ei, nyt hän ei lähtenytkään kotiin, vaan takaisin Antwerpeniin ruvetaksensa Ulrikin sanansaattajaksi! Mutta nyt täytyi Ulrikin myös kertoa, miten hänen oli käynyt.
Sen hän kyllä teki, mutta pikaisesti ja päällisin puolin; sillä yhä uudelleen electo palasi entisiin aikoihin ja isäänsä. Hän kyseli jokaista yhteistä tuttavaa.
Vanha Frohlingenin kreivi oli vielä elossa, mutta hän kärsi paljon vaivaa jalka-leinin takia ja nuoren oikullisen puolisonsa vuoksi, jonka kanssa hän leskimiehenä oli vanhanpuoleisena mennyt naimisiin. Hirsipuu-Markku oli tullut synkkämieliseksi ja hänen elämänsä oli päättynyt nuora kaulassa, mutta itsemurhan kautta. Xaver oli mennyt hengelliseen säätyyn ja Roomassa hän nautti suurta arvoa espanjalaisen munkkikunnan jäsenenä. Apotti oli vieläkin luostarin esimiehenä ja nyt hänellä oli hyvää aikaa lukujensa harrastamiseen, sillä koulu oli luostarissa lakkautettu ja kun osa luostarin tiluksista oli otettu pois, niin oli munkkienkin luku vähentynyt. Vouti oli joutunut väärän syytteen alaiseksi siitä, että hän muka olisi anastanut itselleen holhottien omaisuutta. Hän oli koko vuosikauden ollut vankeudessa ja sitte kun hän oikeudessa oli julistettu syyttömäksi, oli hän myöhemmin kuollut maksatautiin.
Aamu valkeni kun ystävät erosivat. Kreivi Filip suostui ilmoittamaan Ruthille, että Ulrikki oli löytänyt äitinsä. Ruthin piti taivuttaa mestarin antamaan anteeksi vaimollensa, jota poika ei lakannut kehumasta.
Jäähyväisiä lausuessa koki Filip taivuttaa electoa ajoissa kääntymään toiselle elämänuralle, sillä tie, jota hän nyt kulki, oli vaarallinen. Mutta Ulrikki hänelle nauroi vasten kasvoja ja huudahti:
"Tiedäthän että olen löytänyt oikean sanan ja äärimmäiseen saakka minä sitä käytän hyödykseni. Sinä olet syntynyt pikku-valtiaaksi, minä olen itse hankkinut valtani enkä aijo pysähtyä ennenkun sitä voin käyttää suuressa ja suurimmassakin. Jos mikään maailmassa jumalain ravinnolle maistuu, niin se on valta!"
Leirissä löysi electo lippukomennuskunnan valmiina palausmatkaa varten Aalstiin ja kun hän nyt ratsasti tietä eteenpäin, näki hän ajatuksissaan vanhemmat, omat vanhempansa uudestaan onnellisina yhdessä; toisen kerran hän oli näkevinänsä Ruthin majesteetillisen kauneutensa täydessä loistossa. Hänen muistoonsa johtui miten ylpeänä hän oli nähnyt isänsä ja äitinsä yhdessä astuvan kirkkoon sunnuntaisin ja kuinka hän sylissään oli kantanut Ruthia pakoretkellä ja kaiken tämän hän toivoi jälleen näkevänsä ja kokevansa.