Sotamiehen vaimo laski karkean peitteen tuon naisen kasvoille, joka oli eläessään hymyillyt niin ystävällisesti; mutta Ulrikki laskeusi polvilleen ruumisarkun viereen ja painoi päänsä vainajan syliin ja niin kului monta pitkää minuuttia.
Viimein hän hitaasti nousi pystyyn, hieroi silmiään ikäänkuin pahasta unesta herännyt, löi rajusti rintaansa ja katsoi ympärillä oleviin henkilöihin heitä tutkivasti tarkastellen.
Hän oli electo, ja tällä tavoin kunnioitettiin sitä, mikä hänelle oli rakasta.
Viheliäisenä köyhään kirstuun oli hänen äitinsä laskettu, ryysyinen kerjäläisnainen oli ruumiin ääressä vartijana — ei mitään vahakynttilää ollut pään pohjissa, ei kukaan pappi rukoillut hänen sielunsa pelastukseksi!
Hänen rinnassaan riehui tuska ja nyt kun tuon katkeran vieraan lisäksi tuli karvas mieliala, niin hän haltioissaan huudahti:
"Tänne kapteeni! Tämä vainaja, tämä nainen julistakaa se kaikille — Sibylla oli minun äitini, niin, niin, minun oikea äitini! Kunnioitusta, kunnioitusta minä vaadin hänelle samoin kuin itselleni! — Pakolla minä vaadin, mitä minulle on tuleva! Tänne ihmisiä, ihmisiä, jotka tuovat tulisoihtuja! Katafalkki Pyhän Martin kirkossa on pantava kuntoon ja asetettava alttarin eteen! Ja sen viereen vahakynttilöitä niin monta kuin voidaan saada! Vielä on aikaa! Luutnantti, hyvä on että olette saapuvilla! Puhutelkaa tuomiorovastia ja käykää piispan puheilla, minä tahdon juhlallisen sielumessun äidilleni! Samat juhlamenot ovat pidettävät kuin Aerschotin herttuattaren kuoleman jälkeen! On puhallettava kokoutumismerkki sotaväelle! Kelloja on soitettava! Tunnin kuluttua on kaikkien kokoutuminen P. Martin kirkkoon. Tänne tulisoihtuja, sanon minä. Minulla on oikeus käskeä! Myönnetäänkö vai eikö? Täällä läheisyydessä oli iso tamminen ruumisarkku puusepällä. Tuokaa se tänne. Paremman kuolinvuoteen minä tahdon äidilleni. Onneton, onneton rakas vaimo, miten paljon pidit kukkasista eikä kuitenkaan ole kukaan tullut sinulle tuomaan ainoatakaan! Kapteeni Ortis! Nyt olen antanut käskyni! Kun tulen takaisin, niin pitää kaikki olla pantu toimeen; — luutnantti, Te olette saanut käskynne noudatettavaksi!"
Nyt hän riensi pois kuolinhuoneesta omaan asuntoonsa. Hän repi pikaisesti kukkia ja oksia kasveista. Palvelustytöt katselivat häntä levottomina ja hän käski heitä äreästi kokoomaan mitä hän oli poiminut, ja viemään ne vainajan luo.
Hänen käskyjänsä noudatettiin ja kun hän tuli Zorillon asunnon edustalle, johon sotilaat olivat kokoontuneet, väistyivät nämä syrjään, jättäen hänelle tilaa.
Hän viittasi heille kulkien toisen luota toisen luokse ja sanoi kaikille: "Sibylla oli minun äitini — Zorillo on murhannut minun äitini." Sillä välin kirstu kannettiin sisälle taloon.
Eteisessä hän nojasi päänsä seinään, huokaili ja vaikeroi kunnes ruumis oli laskettu alas tammiseen ruumisarkkuun ja eräs sotamies laski kätensä hänen olkapäällensä. Nyt sirotteli hän kukkia vainajan päälle ja puuseppä tuli arkkua kiinni naulaamaan.