"Hän pisti väkipuukon sydämeen, keskelle Sibyllan sydäntä. Varmaan hän on kuollut kuin salaman iskemänä. Zorillo on lähtenyt täältä pois. Herra ties mihin lienee mennytkään. Kukapa osasi aavistaakaan, että tuo rauhaluontoinen ihminen —"
"Te olette laskeneet hänet pakoon pääsemään, auttaneet murhamiehen matkaansa, Te koirat!" riehui Ulrikki onnetonna. "Siitä saatte vielä vastata. Missä hän on, missä hänen ruumiinsa nyt on?"
Kapteeni kohautti olkapäitään ja sanoi lepyttävällä äänellä:
"Tyyntykää, Navarrete! Kyllä meidänkin on paha mieli Sibyllasta, moni häntä leirissä ikävöipi. Mitä Zorilloon tulee, niin hän tunsi tunnussanan ja voi milloin hyvänsä päästä kaupungin portista ulos. Ruumis on vielä hänen asunnossaan."
"Vai niin!" soperteli electo. Hän koki sitte koota ajatuksensa ja virkkoi synkästi:
"Minä tahdon hänet nähdä!"
Kapteeni kävi ääneti hänen kanssaan ja avasi murhaajan asunnon oven.
Tuossa höylänlastujen päällä karkeista laudoista kokoonkyhätyssä ruumisarkussa oli pitkänään se vaimo, joka hänet oli synnyttänyt, oli hänet hyljännyt ja kumminkin oli niin sydämestään häntä rakastanut. Köyhä sotamiehen vaimo, jolle vainaja oli tehnyt hyviä töitä, vartioi hänen ruumiinsa ääressä ja päänpuolella paloi ainoastaan suitsuva pärevalkea punasella valolla. Pikkunen valkonen koira oli päässyt sisään ja vainusi nuuskien lattiapalkkeja, jotka vielä olivat punasina emännän verestä.
Ulrikki tempasi päretikun pihdistä ja valaisi vainajan kasvoja. Hänen kyyneleiset katseensa tarkastelivat äidin kasvonpiirteitä mutta ainoastaan pikimältään hän niihin vilkasi, sitte hän kauhistuneena kääntyi pois ja ojentaessaan pärevalkean seuralaisilleen hän sanoi hiljaa:
"Peittäkää hänen kasvonsa."