Ulrikki veti esiin komentosauvan vyöltänsä ja marssi eteenpäin ikäänkuin ryhtyäksensä rynnäkköön; mutta Ortis huudahti:
"Me emme taistele pyhää Marttia vastaan!" ja suostumuksen hälinä kaikui vastaukseksi.
Silloin Ulrikki seisattui ja virkkoi hampaitaan kiristellen: "Eikö, eikö?" Samalla hän katseli ympärilleen joka puolella oleviin kumppaneihin ja kysyi: "Eikö kukaan uskalla minua auttaa saamaan mitä minulle oikeuden mukaan on tuleva? Ortis, de Vega, Diego, seuraatteko minua, sanokaa seuraatteko vai ettekö?"
"Emme kirkkoa vastaan!"
"Niinpä minä nyt käsken", torui electo. "Huomatkaa! Luutnantti de Vega etupäässä lippukomennuskuntanne kanssa ja murtakaa auki kirkon ovet!"
Mutta ei kukaan totellut, ja Ortis komensi: "Täysi käännös! Pyhä Martti on minun suojeluspyhäni; joka syntistä sieluansa rakastaa, ei kajoa kirkkoon, vaan auttaa minua sen suojelemisessa!"
Silloin kuohahti veri Ulrikin päähän ja kykenemättä enää hillitsemään mieltänsä hän viskasi komentosauvan keskelle kapinallisten rivejä ja ärjäsi: "Minä viskaan sen teidän jalkojenne eteen; joka sen nostaa, pitäköön sen."
Sotamiehet ällistyivät, mutta Ortis uudisti komentonsa: "Täysi käännös!" Toisetkin upseerit antoivat saman käskyn ja heidän lippukuntansa tottelivat. Katu tuli tyhjäksi, ja electon äitiä seurasi haudalle ainoastaan muutamat pojan ystävät; ei yhtään pappia kulkenut ruumissaaton edellä. Hautausmaalla Ulrikki viskasi kolme kourallista maata avattuun hautaan ja meni sitte kotiin alla päin.
Miten autiota, kuinka yksinäistä olikaan nyt ilmakkaassa kukkaishuoneessa! Nyt vasta electo tunsi itsensä oikein hyljätyksi. Hän ei surussaan löytänyt kyyneliä, sillä se häväistys, joka tänäpäivänä oli häntä kohdannut, herätti hänen kiukkuansa, ja hän sitä ylläpiti ikäänkuin siitä olisi ollut lohdutusta.
Komentosauvan mukana hän oli viskannut vallan pois käsistään. Valta! Sekin oli vaan savenvalajan romua, jonka kivenheitto murskasi; lakastumaisillaan oleva kukka, joka hajoaa kun siihen sormi kajoaa. Ei mitään jaloa metallia, pelkkää katinkultaa se oli!