Oven kolkutin ei pysynyt hiljaa. Toinen upseeri toisensa jälkeen tuli häntä lohduttaaksensa, mutta hän ei laskenut sisälle edes luutnanttiansakaan.
Hän oli hyvillään rohkeasta teostaan. Onneansa ei voi kukaan väistää, arveli hän; taiteesta ei eroon pääse, kunnia poljetaan jalkoihin ja se kuitenkin juoksee jäljessämme. Valta on näitä kolmea parempi sen takia, että sen voi viskata pois niinkuin kuluneen vanhan mekkoryysyn. Menköön se sitte menojaan! Oliko ehkä hänen valtaa kiittäminen ilostansa viimeksi kuluneiden viikkojen aikana? Eipä suinkaan! Äidin kanssa yhdessä olisi hän ollut onnellinen köyhässäkin porvarillisessa kodissa, vaikka ei olisi ollut electo-virkaa, ilman kukkasia, hevosia ja palvelijoita. Äitiänsä hänen oli kiittäminen, vaan ei valtaa, jokaisesta onnellisesta hetkestä; ja nyt kun äiti oli poissa, miten aution näköistä olikaan hänen sydämessään!
Tähän sisälliseen kurjuuteen sattui ikäänkuin auringon paisteena ajatus, kun hän muisti isänsä ja Ruthin. Nyt oli electo-leikki lopussa; huomenna hän aikoi lähteä Antwerpeniin.
Miksi oli kohtalo juuri nyt temmannut äidin häneltä; miksi onni ei sallinut hänen nähdä vanhempia jälleen yhdessä? Isää oli äiti pahasti loukannut, mutta mitä ei kuolema sovittaisi? Isälle piti Ulrikin jättää muisto hänestä ja hän meni kamariin etsimään äitivainajan vaatearkusta. Se ei ollut enää entisellä paikallaan. Talon emäntä, rikas rouva, joka majotuksen tähden oli karkotettu päätykamariin, oli Floretten kuoltua ottanut kalpean sotamiehen lapsen ja arkut hoitoonsa ja talteensa.
Kelpo alankomaalais-nainen piti myös huolta hoitoon otetusta lapsesta ja vihollisensa omaisuudesta, saman miehen, joka väkensä kanssa oli ryöstänyt köyhiksi hänen veljensä ja omaisensa. Vieraan naisen kuolema oli koskenut hänen sydämeensä, sillä Floretten olennon ihmeellinen lumousvoima oli häneenkin vaikuttanut.
Puolen yön tienoissa Ulrikki otti lampun ja astui rappusia ylös. Aikoja päiviä sitte hän jo oli vieraantunut muita säästämästä kun hän itse jotakin toivoi.
Kolkutus oveen ja kolina porstuassa oli pitänyt rouva Geelin valveilla. Kuullessaan electon raskaat askeleet portailla hypähti hän säikähtyen kehruurukkinsa äärestä ja unen pöpperössä oleva palvelustyttö heittäysi polvilleen.
"Rouva Geel", huudettiin oven takana.
Silloin hän tunsi Navarreten äänen, avasi oven ja kysyi mitä hän tahtoi.
Vanhus ajatteli: se oli hänen äitinsä, kun Ulrikki viskeli vaatearkusta liina- ja pitovaatteita lattialle. Hänen äitinsä oli vainaja. Kenties hän haki äitinsä rukousnauhaa ja rukouskirjaa. Vai hänen poikansa tämä on! Niin he olivat toisensa seurassa kuin nuori rakastava onnellinen pariskunta. Hurjapäinen soturi hän on, mutta ei kuitenkaan mikään häijy ihminen.