Seppä kohautti olkapäitään ja Ruth jatkoi:
"Se vaimoparka on kuollut. Tuon sormuksen Ulrikki toi mukanansa sinulle; sitä Ulrikin äiti ei koskaan ollut jättänyt pois luotaan."
Silloin mestari säpsähti; hän otti kultasormuksen, katseli sen sisäpuolella olevaa vuosilukua ja sen nähtyään hän pani ristiin kätensä sormuksen ympärille ja painoi ne ääneti otsaansa vastaan. Niin hän seisoi hetkisen aikaa, sitte hän antoi käsiensä vaipua alas ja lausui hiljaa:
"Vainajalle täytyy antaa anteeksi —"
"Entäs eläville, isä? Sinä olet rangaissut häntä hirmuisesti, mutta huono ihminen hän ei ole, eipä suinkaan! Jos hän nyt tulisi takaisin, isä?"
"Niin kisällini espanjalaiselle kapinoitsijalle näyttävät mistä ulos mennään", tiuskasi vanhus kovaluontoisesti ja ankarasti; "katuvaiselle porvarin pojalle taloni on aina avoinna."
Sillä välin harhaili electo kadulta kadulle. Hän tunsi itsensä ikäänkuin huumautuneeksi, melkein häväistyksi.
Hän ei ollut täynnä pelkkää tuskaa tai hiljaista sydämen surua, vaan hänessä oli hurja surun ja raivostumisen sekoitus. Hän ei voinut näyttäytyä nuoruuden ystävänsä silmäin edessä ja hän väisti yksin vänrikki Hans Eitelfritziäkin, joka tuli häntä vastaan. Hänen silmänsä ei huomannut kirjavaa iloista ihmisten vilinää suuressa mailmankaupungissa; elämä hänestä näytti harmaalta ja synkeältä. Hänen aikomuksensa keskustella linnoituksen komentajan kanssa jäi siksensä, sillä hän ajatteli ainoastaan isänsä vihaa, Ruthia, omaa häväistystänsä ja onnettomuuttansa.
Tällä tavoin hän ei voinut heistä erota.
Isän piti, niin, hänen täytyi kuulla pojan puhetta ja hämärän tultua hän vielä kerran haki isänsä kotitalon, josta hän noin säälimättömästi oli sysätty ulos.