Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta.
Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen.
Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien.
Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli perille avoimelle paikalle metsässä.
Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle huudolleen.
Mihin olivat he joutuneet?
Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut punaseksi verestä.
Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä, hakemasta jälkiä ja tutkimasta.
Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja kertoja oli heilutellut.
Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli, kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin. Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten etelään päin, yhä vaan etelää kohti.