Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä.
Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän kulki aina vaan eteenpäin.
Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä, oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran.
Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan, mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään. Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi.
Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän näki seinässä olevan luukun.
Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää.
Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin, mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin. Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän, joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi.
Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos, siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti.
Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta.
Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät.