"Publius Cornelius Scipio Nasica on kuollut."
Hehkuva puna peitti Kleopatran vaaleat posket, kun hän kuuli nämä sanat, ja lyöden pieniä käsiään yhteen, hän huusi säihkyvin silmin: "Sitä olen toivonutkin!"
Euergetes peräytyi askeleen sisarestaan ja sanoi:
"Sinä olet oikeassa; kaikkein julmimmat eivät ainoastaan jumalista ole — naisia."
"Sen sinä sanot?" Kleopatra kysyi. "Pitääkö minun luulla että hampaan kivistys esti Roomalaista tulemasta eilen juhla-aterialle ja tänään minun luokseni? Pitääkö minun sinun mukaasi sanoa, että hän kuoli siihen? Sano nyt suoraan, sillä minun sydäntäni ilahuttaa sen kuuleminen, missä ja miten tuo röyhkeä imartelija on henkensä heittänyt?"
"Käärme pisti häntä," Euergetes vastasi kääntyen sisarestaan. "Se tapahtui erämaassa lähellä Apishautoja."
"Hän oli siis keski-yön aikana mennyt rakkauden kohtaukseen kuolleitten kaupunkiin? Se näyttää alkaneen hauskemmasti, kuin se päättyi!"
Euergetes nyökäytti myöntäväisesti kysyjälle ja sanoi totisesti: "Hänen kohtalonsa on hänet yllättänyt, mutta minä en saata siinä nähdä mitään hauskaa."
"Etkö?" kuningatar kysyi. "Ja luuletko sinä että minä en tunne sitä kyytä, joka tämän kukoistavan elämän lopetti? Luuletko sinä, ett'en minä tiedä, kuka ärsytti myrkyllisen käärmeen Roomalaisen päälle? Sinä olet murhamies ja Euleus roistoineen on auttanut sinua! Vielä eilen olisin vuodattanut sydänvereni, pelastaakseni Corneliolaisen ja mieluummin saattanut sinut hautaan kuin hänet; mutta tänään, sen jälkeen kuin tiedän mitä peliä tämä kurja mies on pitänyt, minä olisin ottanut tehdäkseni tämän verisen työn, joka nyt tahraa sinua. Mikään jumala ei rankaisematta saa niin pilkata, niin loukata sinun sisartasi, kuin hän on tehnyt! Yksi jo, niinkuin tiedät, on saanut samallaisen lopun kuin hänkin, nimittäin Bithynialainen hipparkki Eustorgos, joka näyttäessään menehtyvän rakkaudesta minuun pyysi leikkitoveriani Kallistratea puolisokseen. Häntä kohtaan käärmeet ja peto-eläimet harjoittivat synkkää taitoaan. Sinun voimakkaan miehen sydämeen on Euleuksen sanoma vaikuttanut niinkuin kylmä käsi, minussa, heikossa naisessa on se herättänyt sanomatonta iloa, sillä paraimman mitä nainen saattaa antaa, minä olen hänelle tarjonnut, ja hän tallasi sen ylpeästi maahan. Eikö minulla olisi oikeutta vaatia, että samoin menetellään hänen paraimpansa, hänen henkensä kanssa, kuin hän on uskaltanut menetellä minun paraimpani, rakkauteni kanssa? — Minun juuri tulee iloita hänen kuolemastaan. Niin, nyt hermottomat silmäluomet peittävät hänen kauniit silmänsä, jotka kuitenkin yhtä hyvin osasivat valehdella, kuin hänen ankara suunsa, joka niin voimakkaasti osasi ylistää totuutta. Nyt uskoton sydän ei enään syki, joka halveksi kuningattaren rakkautta, ja minkä tähden? kenen tähden? Voi laupiaat jumalat!"
Viime sanoja sanoessaan kuningatar kuiskasi ääneensä, kohotti nopeasti käsiään, peitti niillä silmänsä ja riensi ovelle päin, josta hän oli tullut veljensä huoneesen.