"Mutta kuka takaa, ettei kertomuksenne ole muuta kuin satu?" väitin minä.
"Ei, ei, ei, varmasti se ei ole mikään satu", väitti hän. "Myös tämän rannikon merimiesten keskuudessa kerrotaan samaa tarinaa."
"No, saammehan nähdä. Milloin voin saada käsikirjoituksen?"
"Heti", vastasi kapteeni, "seuratkaa minua vaan kotiin. Lukekaa ja tutkikaa sitä tarkasti, ja — toistan sen kerran vielä — jos selvitätte minulle salaisuuden, niin ansaitsette vapauden ja hankitte itsellenne onnen."
"Mutta jollei mitään aarretta löydy?" kysyin minä.
"Jos paikka löydetään, eikä siellä olo aarretta, niin jäätte tänne ainiaaksi", vastasi hän: "ei kukaan, joka ei ole kuulunut meikäläisiin, ole koskaan saanut jättää rannikkoa elävänä."
En sanonut enää mitään ja kuljin loppumatkan asuinhuoneeseni mitä kummallisimmat tunteet mielessäni.
Kun merirosvot aterian jälkeen olivat taas lähteneet työhönsä, pyysi kapteeni minua tulemaan huoneesensa ja ojensi minulle siellä kellastuneen, vanhalle, paksulle hollantilaiselle paperille kirjoitetun käsikirjoituksen. Arkit olivat pituudelleen käännetyt kahtia ja vasen puoli jokaisesta puoliarkista oli kirjoitettu täyteen.
Kapteeni asetti viereeni pullon viiniä sekit laatikon sikaria ja läksi sitten ulos, jottei häiritsisi minua lukeissani. Koetin hankkia itselleni niin mukavan istuinpaikan kuin mahdollista ja rupesin sitten lukemaan seuraavaa käsikirjoitusta.