Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin oli se hän.
Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen, tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä meikäläisistä oli jäänyt jälelle.
Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.
Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin, ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.
Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi, että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme varmaan kuolemaan.
Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa. Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.
Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.
Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä, ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat mieluimmin ensin tutustua saareen.
Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita, vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme voimaamme ja rohkeuteemme.
Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme olla kulkematta etemmäksi.