Kuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä uudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa laivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin, veneiden maallenousu-paikalle.
TOINEN LUKU.
Mitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki epäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon voimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut odottamatta.
Kun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja pauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt epätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle puolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista espanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita lausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja aika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei voinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren kalastajilla oli pää-osat.
En tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi ainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en voinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla päästä laivaan.
Tämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin, olin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi kuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli minun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka särkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin pähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin väsynyt, etten jaksanut seisoa suorana.
Jyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean hiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun taas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä. Little Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava laiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut vaalealla pohjalla.
Nyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat houkutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman miehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen.
Tunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt seisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan mitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että vähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade valui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt kauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä.
"Haa, täällä hän on", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni.