Paitsi muutamia erilaisia vaatekappaleita, ei siellä löytynyt mitään erityisesti mainittavaa. Joka miehellä oli kuitenkin erityinen penkkinsä, jolla oli muutamia peitteitä vuodetta varten, ja penkin yläpuolella oli laipiolla erotettu karsina aseita ja erilaisia työkaluja varten.
Tarkastukseni oli pian suoritettu. Mutta tällä aikaa oli päivää kulunut, niin että tunsin olevani nälkäinen. Kun katselin ympärilleni etsien jotain syötävää, huomasin runsaasti katetun pöydän, jolle oli liidulla kirjoitettu hollannin kielellä yksi ainoa sana: "Syö!"
Ensin kummastuin, mutta sitte muistin, että päällikkö oli minulta kysynyt, olenko hollantilainen ja että hän sitten, vaikkakin varsin virheellisesti, oli puhutellut minua omalla äidinkielelläni. Seurasin siis äänetöntä pyyntöä ja nautin aamiaiseni.
Olin juuri nousemassa pöydästä, kun kuulin ääniä ulkoa ja rosvot palasivat kotiin. He kantoivat kaikellaisia esineitä, ja lahdekkeessa olivat veneet, jotka myös olivat täynnä saalista.
Päällikkö astui ensiksi sisään ja tervehti minua päännyökäyksellä.
"Näen, että olette syönyt aamiaisen, tohtori", sanoi hän.
Tein myöntävän liikkeen.
"Olemme nyt käyneet laivahylyssänne", sanoi hän, "mutta siellä ei ollut mitään enempää tuomista, ja hyvä oli, että me eilen korjasimme suurimman osan lastista, sillä muuten ei siitäkään olisi paljoa voitu pelastaa. Mutta kuulkaapas, te ehkä tiedätte, kelle lasti oli osoitettu?"
"Kyllä", vastasin minä, "Rafael Marclett & kump:lle Havannassa."
"Vai niin", jatkoi hän, "sitten emme ainakaan tarvitse paljoa, vaivautua omistajaa etsiessämme. Ilmoitamme laivan isännille, ja sopivan pelastuspalkkion saatuamme lähetämme heille lastin."