"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"
"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.
Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli, joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn, toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.
Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette, joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.
"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät ja mitä sanasi ilmaisevat."
"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle, jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"
"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko uuden veitseni?"
"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.
Kun hän näki veitsen — joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla — niin hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla oli höyheniä aina kynsiin saakka.
"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni", vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."