Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö, katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka, suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta, hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa, mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi pelkäsi aivan kauheasti.

X.

Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä, jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä, taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä, häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle, läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen. He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa, sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle, taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.