Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä salannut mitään veljeltään.
Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki, sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa pulasta päästäkseen.
Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin, mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa, joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään, niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä tai ei.
Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen: "Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja kurittaa heitä kaikesta."
"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi, etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa, hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."
Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään, mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade, veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan ollakseen veljensä mieliksi.
Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan. Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin, surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään omassaan.
Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.
Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen, ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa, katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.
Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen, jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni", ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin; mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita." Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että se olisi hänelle niin helppoa." — Näin huokaili tuo onneton poika itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.