Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä. Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana, koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.

XI.

Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja Landryn lupauksesta.

Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista. Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.

Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen, joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen, nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.

Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.

Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut. Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.

Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut, olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta. Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä, ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.

Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan eikä rohennut häntä puhutella.

Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan, ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja, sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä kaksoiskuumeestaan ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta. Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään, ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän siisteydestään huolta.