Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.
Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta, kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina kivilouhokselle saakka.
Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.
"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.
Ei vastausta.
"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei ilmaisisi itseään.
Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki edessään pikku Fadetten.
XVIII.
Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:
"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne piiloutunut?"