"En. Mitäpä siitä olisi apua?"
"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun on huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä eipä sinulla ole aina ollut varsin hauska."
"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole koskaan joutuneet toivottomuuteen."
"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys minua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä pääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä pysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä toivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa; minä olen kärsinyt toisella tavalla."
"Niin, te kadotitte vaimonne, ja se on kyllä suuri suru."
"Eikö tosiaankin ole?"
"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä. Ei, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään pitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin."
"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti sangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku ystävä, minä puolestani en tahdo itkeä."
"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä vaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä otan osani."
"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä sinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona! Ovatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan pojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin."