"Minä en tiedä, miten oikeastaan onkaan", ajatteli hän, "ett' en koskaan ole huomannut, että tämä pikku Marie on kaunein tyttö koko seudussa! Liian punakka hän ei ole, mutta terveet kasvot kuin metsäruusulla. Tuollainen pikku suu ja sievä pikku nenä! Ei hän ole suuri ikäisekseen, mutta sievävartaloinen kuin nuori metsävuohi ja kevyt kuin peipponen. En tiedä, miksi kotiväki meillä pitää niin tärkeänä naisen suuruutta ja lihavuutta ja ruskeutta. Minun vaimoni oli pikemmin hento ja kalpea, ja hän minua miellytti enemmän kuin kukaan muu. Ja tämä on kokonaan sieväjäseninen, mutta ei hän siltä ole heikompi; ei, hän on miellyttävä katsella kuin valkoinen kivi. Ja miten lempeät ja rehelliset nuo kasvot ovat! Hänen hyvä sydämmensä näkyy silmistä silloinkin, kuin hän nukkuu tai muuten pitää niitä kiinni. Mitä hyvään päähän koskee, niin hänellä on paremmat lahjat siinä kohdassa kuin Katerine vainaalla, se minun täytyy tunnustaa, eikä hänen seurassaan ole ikävä. Hän on iloinen, ymmärtäväinen, ahkera, helläsydämminen ja vilkas. Mitäpä saattaisinkaan toivoa sen enempää!"
"Mutta mitä se kaikki minuun koskee?" jatkoi Germain ajatuksiaan, koettaen katsoa toisaanne. "Appeni ei huolisi kuulla puhuttavan koko asiasta ja kaikki muu kotiväki sanoisi minua ilmi hulluksi. Ja muuten, eihän tyttö itsekään huoli minusta, lapsi raukka! Hänen mielestään minä olen liian vanha, niin hän äsken sanoi. Hän ei katso omaa etua eikä pidä lukua, että saa edelleenkin kärsiä kaikin tavoin, olla huonossa puvussa ja nähdä nälkää kaksi kolme kuukautta vuodessa, kun hän vain saa totella sydämmensä ääntä ja kerran antautua miehelle, joka häntä miellyttää. Siinä hän on ihan oikeassa! Minä tekisin ihan samoin, jos olisin hänen sijassaan… Ja jos minä nyt saisin tehdä niin, kuin itse tahdon, niin minä valitsisin tytön oman mieleni mukaan enkä vangitsisi itseäni tuohon toiseen avioliittoon, joka ei minua millään tavalla viehätä."
Mitä enemmän Germain koetti pysyä järkevänä ja rauhoittua, sitä vähemmin se onnistui hänelle. Hän astui parikymmentä askelta ulommaksi ja katosi sumuun, mutta yht'äkkiä hän sitte huomasi olevansa polvillaan makaajain vieressä. Kerran hän tahtoi suudella pikku Petteriänsä, joka oli kiertänyt toisen käsivartensa Marien käden ympäri, ja erehtyi niin pahasti, että Marie, tuntien lämmintä hengitystä huulillaan, heräsi ja katseli Germainia hämmästyneesti; hän ei ollenkaan aavistanut, mitä Germainin mielessä liikkui.
"Minä en nähnyt teitä, lapsi raukat", sanoi Germain peräytyen kiireesti. "Minä olin vähällä kaatua teidän päällenne ja loukata teitä."
Pikku Marie yksinkertaisuudessaan uskoi hänen sanansa ja nukkui jälleen. Germain meni tulen toiselle puolelle ja vannoi pysyvänsä ihan liikahtamatta Marien heräämiseen asti. Hän piti sanansa, mutta vaikeatapa se oli; hän luuli tulevansa ihan hulluksi.
Viimein puolen yön seudussa hajosi sumu ja Germain näki tähtien tuikkivan puiden raoista. Kuu selvittihe myöskin sumuista, jotka sitä peittivät ja alkoi kylvellä timantteja kostealle sammalikolle. Tammien rungot olivat yhä vielä juhlallisen pimeyden peitossa, mutta vähän etäämpää näkyivät koivujen valkoiset rungot kuin, rivi haamuja valkoisissa kääreliinoissansa. Tuli kuvastui suosta ja sammakot, alkaen vähän tottua siihen, yrittivät heikosti kurnuttamaan; vanhain puiden kyhmyräiset haarat, vaaleata, tuuheaa sammalta peitteenä, ojentautuivat ristiin kuin paksut, lihattomat käsivarret matkustajiemme päiden päälle. Se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja synkkä, että Germain kyllästyneenä ikävissään istumaan alkoi laulaa ja heitellä kiviä veteen, haihduttaakseen yksinäisyyden sietämättömyyttä. Hän aikoi myöskin herättää pikku Marieta, mutta tyttö jo nousi itsestään tarkastamaan, millainen ilma oli. Silloin Germain ehdotti, että jatkettaisiin matkaa.
"Kahden tunnin kuluttua", sanoi hän, "tulee ilma niin viileäksi päivän koitossa, että me emme tässä tule toimeen tulenkaan vieressä. Nyt näemme jo etsiä tietä ja kaiketi löydämme jonkun asunnon, johon päästävät meitä sisään, taikka ainakin ladon, jossa saatamme katon alla viettää loppu-yön."
Mariella ei ollut yhtään omaa tahtoa, ja vaikka hän olisi vielä hyvin mielellään nukkunut, varustautui hän kuitenkin heti seuraamaan Germainia.
Germain otti pojan syliinsä, herättämättä häntä, ja tahtoi, että Marien piti astua hänen vieressään ja pitää hänen kappansa laitaa suojanaan, koska tyttö ei huolinut omaa kappaansa, johon pikku Petter oli käärittynä.
Germainilla oli nyt vähän aikaa muuta ajateltavana, mutta tuntiessaan nuoren tytön ihan vieressänsä alkoi hän taas joutua tunteittensa valtaan. Pari kolme kertaa vetäytyi hän äkkiä syrjään, jättäen Marien jäljelle. Mutta nähtyään, miten vaikea tytön oli ehtiä perästä, pysähtyi hän odottamaan, veti hänet äkisti viereensä ja puristi häntä niin kovasti, että tyttö kummastui ja pahastuikin, vaikka ei uskaltanut sanoa mitään.