"En minä siitä puhu", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi minkä jaksoi: "Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä metsässä?"
"Kyllä", sanoi mummo, "pikku poika on hukkunut tähän."
Germain vavahti, mutta mummo toki jatkoi, päästyään kerran alkuun:
"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä, joutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin."
Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli, läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.
Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt, vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä oli sanomista hänelle.
"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.
"Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan salata vihaansa.
"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin, jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat tavaransa ja sen aikomani korvauksen."
Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään, joka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta hävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.