"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet löydämme."
"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä, sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."
"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia."
"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"
Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin peljästyen.
"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain, ratsasti lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä on pikku Marie?"
"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä myöskin."
"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!"
Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä, sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en pelkää."
Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.