Berry'ssä, jonka kansassa ei mitään muinais-tietoa ole säilynyt paitse tarun muodossa, on tutkijain kummastukseksi tavattu jonkimmoinen aivan samanlainen paikkakunnallinen taru kuin Gargontua joka, vaikka samaa sisältöä kuin Rabelais'n runo, kuitenkin on ihan yksityistä laatua. Montlevie'ssä on Gargantua jalallaan muodostanut tasangolla olevan yksinäisen kukkulan, kun jättiläinen muka oli joutunut eksyksiin meidän savimailla, niin hän tällä paikkaa heitti pois puukenkänsä, josta siihen kohosi kukkula.
Berry'n rajoilla, Creuse'ssä, sanotaan Gargantuan astuneen tuon leveän ja uljaan ontelon yli, johon virta koskena syöksi, sillä paikalla mihinkä Le Pin et Ceauimont nimiset kirkontornit ovat rakennetut kummallakin puolella kuilua oleville jyrkille töyrille. Alus täynnä munkkeja sattui soutamaan jättiläisen jalkain välitse. Hän luuli alusta harjus-loheksi, kumartui ja tarttui siihen hyppysin kiinni, nieli sen munkkineen päivineen kehuen munkkeja lihaviksi ja maukkaiksi, vaan sylki aluksen suustaan, valittaen, että kalalla muka oli liian kova ruoto.
Ne jotka näitä kertovat, eivät suinkaan milloinkaan ole lukeneet Rabelais'n kirjaa eivätkä enemmän kuin heidän esi-isänsäkään ole tietäneet semmoista olevankaan. Rabelais'n nimi on heille yhtä tuntematon kuin Pantagruel'in ja Panurge'n. Veli Jean des Entomenres, tuo kielensä ja luonteensa puolesta niin kansallinen perikuva, ei ole kuitenkaan päässyt rahvaan suosioon. Nämä henkilöt ovat runoniekan sepittämät; mutta Gargantuaa luulisin kansanhengen tuotteeksi ja tietysti Rabelais samoin, kuin kaikki muutkin mainitut runoilijat, on ottanut runonsa aihelmat, mistä vaan on semmoisia löytänyt.
Ala-Berry'n kylissä ja mökeissä vallitsevan taika-luulon mukaan on jättiläisiä olemassa, jotka päinvastoin saavat hyvin vähän tilaa ylänkömaan aika-kirjoissa. Ylänkö-maa on metsätöntä ja mäkistä; alonko-maata ympäröitsevät kummallisen muotoiset, katinkultaa kimaltavat kalliot, jotka pian ihmisten silmissä näyttävät jättiläis-olennoilta. Ne ovat sangen hirvittäviä petolliselle kalastajalle, joka yön-aikana käy toveriensa rysiä tyhjentelemässä. Eipä hänelle ilmaannu iloinen Gargantua, vaan ne kolme kivi-miestä, joita hän päivällä kutsui munkin kallioksi, ja joiden hän silloin kanhistumatta näki seisovan pystyssä liikahtamatta virran reunalla, missä ne kuvastuivat kirkkaasen veteen.
Eräänä yönä näki kalastaja Chaumat alempana olevalta myllyltä niiden liikkuvan, astuvan alas tavattoman suurelta kantakiveltään ja koikehtien kävelevän pitkin rantaa; vaan mitkä hirmuiset loikkaukset! mikä kauhistuttava astunta! Niissä ei näkynyt jalkoja eikä sääriä, mutta kuitenkin kulkivat ne Creuse'n virran vyöryä joutuisammasti ja musertuneet pii-kivet kitisivät niiden painon alla. Kalastaja pakeni huoneesensa ja pönkitsi ovensa parhaan taitonsa mukaan; mutta kivi-miehet olivat häntä seuranneet ja koska hän oli jumalaton mies eikä ajatellut antautua Jumalan haltuun, niin pienin näistä kivi-koljoista nojasi kyynär-päätänsä huoneen kattoon ja huonet musertui ikäänkuin olisi ollut voi-kimpale.
Hämmästyksissään otti Chaumat pakonsa latoon; mutta toinen kivi-miehistä laski kätensä siihen ja halkaisi sen ikäänkuin vanhan saviastian.
Nyt sai Chaumat kuitenkin sen verran lomaa, että ehti paeta isolle sululle, joka on tehty poikkipäin virtaa, toisesta rannasta toiseen. Siellä hän luuli olevansa turvassa, mutta nuo kolme kivi-miestä valitsivat tämän tien palatakseen tavalliselle, toisella rannalla olevalle paikalleen ja siis hänen oli pakko joko pysyä missä hän oli tai heittäytyä virtaan, joka on sangen syvä kummallakin puolella sulkua; sillä mahdoton oli ajatella, että hän olisi voinut juosta jättiläisiä joutuisammasti.
Koettaen tehdä itseään niin pieneksi, kuin suinkin mahdollista loivasi hän pitkäkseen tielle makaamaan ja uskalsi tuskin hengittää toivoen että nuo ilkeät kivi-möhkäleet eivät häntä huomaisi.
Ensimäinen kävikin ohitse ja jopa toinenkin, jolloin Chaumat rupesi jo vähän vapaammin hengähtämään. Mutta vielä tuli kolmas, joka oli kaikista suurin ja painavin ja oli sekin jo juuri ohitse kulkemaisillaan aivan kuin toisetkin; mutta tie oli liukas ja kivi-mies kompastui.
Onnekseen muisti Chaumat vihdoin viimein kasteenliiton ja teki ristinmerkin, rukoillen Jumalalta pelastusta. Kivi-mies horjui vaan eikä kaatunutkaan, jossa tapauksessa kalastaja olisi musertunut kuin munankuori vaan.