— Paetkaamme! huusi Jeanne. Tuossa karkaa suuri saukko meidän päällemme.
— Ei niinkään, vastasi Pierre, kyllä minä sen kepilläni karkoitan.
Mutta kummastuessaan ja katsoessaan veteen tuota ilmiötä nähdäkseen, näki hän munkin palavat silmät, hänen partansa täynnä imu-matoja ja sammakoita sekä hänen kokonaan mädänneen ruumiinsa, hänen kuivettuneet jalkansa sekä hänen kaksi pitkää käsivarttansa, joista vaahto ja loka valui ja joita hän heilutti ikäänkuin siipiä kihlattujen pään ylitse, heitä muka perkeleelle uhratakseen.
Ja vaikka Pierre ei ollutkaan pahimpia pelkureita, niin pelästyi hän kuitenkin nähdessään kuinka munkki suureni suurenemistaan, kunnes ulottui melkein pilviin saakka, vinkuen ja naristen ikäänkuin voitelematon tuulimylly, pötki jo pakoon kuin jänis, vetäen Jeanne-parkaa muassansa. Jeanne, joka oli hämmästyksestä melkein puolikuolleena, jalat kastuneina ja hiukset hajalla leuhottain, riensi sen enempää käskyä odottamatta tietä eteenpäin minkä jaksoi. Näin juoksivat he kotiinsa, kertaakaan taaksensa katsomatta ja ainoatakaan sanaa toisillensa lausumatta.
Viikon päästä sitten he kirkossa vihittiin, eivätkä olleet noudattaneet ilkeän munkin kehoituksia. Kummitus-munkin sanotaan tästä näin huonosti onnistuneesta apajastaan niin suuresti hävenneen, jotta pitkä aika kului ennenkuin hän taas uskalsi tulla näkyviin ihmisiä syntiin kiusaamaan.
Luulo joulupukista, joka vaikeroiden ja uhoillen käy ympäri kolkuttamassa yöllä ihmisten oville ja päivän tullessa katoaa hirveästi ulvoen, oli muinoin niin yleinen, että se oli tullut sananparreksi. Ja melkein kaikissa Ranskan maakunnissa tämä luulo pysyi kauvan eleillä. Monta tämmöistä tarua irstaisista munkeista on olemassa ja vieläpä papeistakin, jotka muka olivat rikkoneet siveyden-valansa. Noin kaksikymmentä vuotta takaperin ei löytynyt monta pappilaa, joissa ei kiirastulessa olevia sieluja muka olisi käynyt vieraisilla ja harvapa maakirkko, jossa ei pappi-vainaja päivän koittaessa olisi hämmästyttänyt ihmisiä pitämällä tuota mainiota sovinto-messua, jota hän ei milloinkaan saanut loppuun asti luetuksi, ell'ei elävitten joukossa löytynyt jotakuta hyväntahtoista ihmistä, jolla oli kylliksi rohkeutta lausua hänelle "amen."
LUPINIT.
[Tällä sanalla, jota ei ranskalainen akatemiakaan ole ottanut sanakirjaansa, on siis vaan aivan yksipuolisesti paikkakunnallinen merkitys. Koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa, niin käytetään tässä alkuteoksen ranskalaista sanaa. Suomentajan muistutus.]
Lupinit ovat kummajais-eläimiä, jotka yön-aikana seisovat pystyssä pitkin kivi-aitoja ja seiniä ulvoen kuulle. Ne ovat sangen pelkurimaisia ja jos joku lähestyy, niin ne pakenevat huutaen: "Robert on kuollut! Robert on kuollut!"
Maurice Sand.