Hämärän aikana ja varsinkin kuutamolla on vaarallista kauvan katsella isoja valkoisia kiviseiniä. Voisipa tapahtua, että niissä tulisi näkemään lupinin. Normandiassa samoin kuin useammissa muissakin maakunnissa tämä kummitus-eläin kävelee pitkin viinipuutarhan aituuksia; tietämätöntä on kuitenkin missä tarkoituksessa, jos ei se tee sitä estääkseen lapsia viini-rypäleitä varastelemasta. Sekin siis kuuluisi noiden suojelus-haltijain lukuun, joiden samoin kuin muidenkin palvelevien tonttujen alku johtuu niistä kotijumalista, joita muinais-ajassa palveltiin.
Olihan mikä oli, mutta ainakin tämä kummajais-eläin on sangen inhoittava näöltään, että voipi säikähdyksestä vaikka kuolla, jos katselisi sen kivi muureilla kuvastavaa muotoa.
Kreikkalaisilla ja Roomalaisilla oli ilomielinen kuvatus-voima, puissa, vesissä ja niityillä oli heillä muka ihanaisia jumalia. Kolkko keski-aika on synkistyttänyt kaikki nämä leppeät ilmestykset. Mutta vaikka katoolis-usko ei ole pystynyt niitä perinjuurin hävittämään, niin on se kumminkin rumentanut ne muuttaen niitä piruiksi ja järjettömiksi eläimiksi, saadakseen niinmuodoin ihmiset kääntymään näkyväisten esineiden palvelemisesta.
Kuitenkaan ei ole kenenkään onnistunut tehdä kaikkia näitä haltijoita inhottaviksi eli vahingollisiksi, joten siis suuri osa niistä on pysynyt viattomana. Siinä kuitenkin on jo kyllä, että ne on saatu pukeutumaan outoon ja inhoittavaan muotoon, joka estää niitä ihmisiä viettelemästä.
Lubinit ovat tätä heimokuntaa. Ne ovat suru-mielisiä uneksivia ja tyhmiä henkiä, jotka seisovat pitkin hautausmaiden kivi aitoja ja viettävät aikaansa puhumalla keskenänsä outoa kieltä.
Muutamissa seuduissa syytetään niiden tunkeutuvan kirkkomaihin, joissa ne järsivät ruumiin-luita. Siinä tapauksessa kuuluisivat ne ihmis-susien lukuun ja silloin pitäisi niitä oikeastaan sanoa lupineiksi. Mutta lubinit lauhduttavat tapojaan samalla kuin nimeänsäkin. Ne eivät tee mitään pahaa, vaan pötkivät pakoon, jos vähintäkin hiiskettä kuulevat.
Kuitenkaan ei ole hyvä ruveta niitä puhuttelemaan. Ne ovat kuin muinaistarun Robert le Diable ja muut Robertit salaperäistä luontoa ja ovat kenties rangaistuksekseen ja nöyryttämisekseen saaneet hirveän ja peljättävän muodon.
Ovatko ne Rabelais'n kuuluisien lubin-veljeksien ja ihmis-susien jälkeisiä? Lieneekö niin harrasta sana-opillisten tiedustelemisten tutkijaa, joka rupeaisi sitä tutkimaan?
En tiedä olivatko nuo lupinia, joidenka kanssa Saint-Vault'in pieni kyttyrä-selkä räätäli oli ottelussa. Ainakin muutamat seikat hänen kertomuksessansa sitä todistaisivat.
Se seuraa tässä semmoisena, kuin minä olen sen ymmärtänyt.