Bretagne ei ole ainoa maakunta, joka olisi pieniä kyttyrä-selkä räätäliä kasvattanut. Meidän tienoilla ja joka paikassa luulisin jokaisella maanviljelykseen kykenemättömällä raajarikolla olevan joku muu ammatti ja kentiesi se, jolta puuttuu voimia lapion käyttämiseen, on sitä taitavampi neulan pitelemisessä.
Eräänä ehtoona kun meidän kyttyrä-selkä räätäli kulki pitkin hautausmaan aitausta, näki hän joukon piruja, jotka ilmestyivät inhottavien eläimien haahmossa ja olivat mustien koirien tai susien näköiset. Selvyyden tähden tahdomme kutsua ne lupineiksi, varsinkin koska niitä ei ole meille erityisellä nimellä mainittu.
Olivatko nämä eläin-pirut tavallisuutta rohkeampaa laatua vai oliko räätäli niiden mielestä niin ruma, ett'eivät luulleet häntä oikeaksi ihmiseksi, sitä en voi sanoa; mutta ainakaan ne eivät paikalta liikahtaneet, vaikka räätäli kävi niiden ohitse, vaan katsoivat häntä palavilla tulipunaisilla silmillään avaten rumia kitojaan, joista lähti niin haiseva henki, että räätäli oli siitä tukehtumaisillaan.
Mutta koska hän oli suuresti peloissaan eikä hänen sopinut pyörtyäkään, kun, näetsen, oli ehtinyt puolen rivin ohitse, ennenkuin niitä huomasikaan ja hänellä niin muodoin olisi ollut yhtä pitkä matka palata kuin eteenpäinkin käydä, niin hän ei uskaltanut tukkia nenäänsä vaan kulki selkä vielä tavallistansa väärempänä niiden ohitse.
Tämäpä vasta oli piruille mieliksi, koska luulivat, että räätäli tuolla tavoin tahtoi niitä tervehtiä, mutta koska ne eivät olleet tällaiseen kunnian-osoitukseen tottuneet, niin ne kaikki heti rupesivat ylpeilemään, pistivät ulos kielensä ja heiluttivat häntäänsä niinkuin koirat ainakin, joka luultavasti on joku tyytyväisyyden ja ylpeyden osoitus.
Räätäli yritti tätä tapausta kertoa; mutta hänen naapurinsa pilkkasivat häntä, arvellen että hänessä kyllä olisi miestä ajamaan itse perkelettäkin pakoon, koska muka oli sitä vielä rumempi.
Räätälin tarvitsi kerran päiväistä aikaa mennä erääsen vähän matkaa kylästä olevaan karja-taloon, mutta koska hänen olisi täytynyt palata hautausmaan sivutse, niin hän olisi mielellään jäänyt taloon yöksi. Mutta isäntä nauraa hohottaen sanoi:
— Ei suinkaan! Semmoista poikaa ei uskalleta laskea taloon, missä naisia on olemassa; enhän minä tohtisi levossa nukkua kun tietäisin sinun olevan niin lähellä tyttöjäni. Jos pelkäät yksin täältä mennä, niin joku pojistani saa sinua seurata. Ota kuitenkin ensin lasillinen viiniä, sillä kun neulasi ei liiku, niin kielesi sen sijaan käy huvittavalla tavalla, että on oikein hauska kuunnella sinun lörpötyksiäsi.
Todella olikin räätäli puhelias ja sangen hupainen. Viini oli hyvää ja näin hyvässä seurassa hän unohti ajan juoksun, että kello jo oli kymmenen illalla, kun rupesi lähtöä tekemään; mutta silloin ei enää ollut kuka olisi häntä seurannut, sillä kaikki pojat jo nukkuivat ja hän puolestansa niin oli viinistä virkistynyt, ett'ei enää pelännyt yksin lähteä matkalle.
Pelkäämättä hän saapui hautausmaahan saakka, rohkaisten itseään sillä, että eilen-iltainen tapaus kenties oli ollut vaan unennäköä ja toivoen ett'ei hän viinin kirkastamilla silmillään tulisi näkemään valkoisella kiviaidalla mitään muuta kuin kuun luomia puitten-varjoja, joita yö-tuuli liikutteli.