Mutta aivan kuin eilen illalla näki hän nytkin lupinein seisovan pystyssä, kiviaitaan nojaten.
— Kas sitä! virkkoi räätäli itsekseen, tuossa ne kumminkin vielä ovatkin! Ei auta mun kuin rohkaista mieltänsä. Jos ne eivät tee muuta pahaa kuin eilen, niin enhän minä tuosta kuole!
Ja hän alkoi viheltää laulua ajatellen, että nuo eläimet siitä vallan ihastuisivat ja taas osoittaisivat hänelle kohteliaisuuttansa pistämällä ulos kieltänsä ja heiluttamalla häntäänsä.
Mutta tämä vihellys ei yhtään niitä huvittanut, vaan näytti päinvastoin saattavan niitä levottomiksi, sillä yksi niistä erosi tovereistaan ja vaikka räätäli koetti kiiruhtaa, niin se neljällä jalalla rupesi häntä seuraamaan haistellen häntä sillä tapaa, kuin koirain on tapa haistella toisiansa, tietääksensä tulisiko heistä vihollisia vai hyviä ystäviä.
Sitte tuli toinen joka teki samaten ja kolmas ja neljäs ja kaikki muutkin, yksi toisensa jälestä; niin että räätälillä hänen ehdittyään hautausmaan ohitse oli kaikki nuo eläimet kintereissänsä kiinni, ja koska hän ei tietänyt tahtoivatko ne häntä syödä tahi kunnioitta, niin hänen sääriänsä rupesi väristyttämään, että ne tuntuivat vallan hermottomilta.
Tietty on ett'ei hänen enää tehnyt mieli viheltää eikä laulaa.
Kuitenkin hän yhä käveli eteenpäin, koska oli kuullut sanottavan, ett'eivät nämä eläimet mene ulommaksi hautausmaata, jossa niillä oli tapa viettää öitään, eikä hänellä enää ollut muuta kuin viisi kuusi askelta astuttavana, kun ne kaikki asettuivat hänen eteen päin, seisoen kahdella jalalla, haukkuen ja vimmassaan näyttäen suuria, keltaisia hampaitaan, että hänen sydämensä oli pelvosta pakahtua.
— Laskekaa minut kulkemaan, hyvät herrat, sanoi räätäli parka tuskissaan. Kosk'en minä tee teille mitään pahaa, niin ei teidänkään pitäisi minua ahdistaa.
Vaan lupinit mörisivät mörisemistään ja vieläpä kiljuivatkin ikäänkuin jalopeurat. Näyttipä siltä, kuin ihmis-ääni olisi saattanut niitä levottomiksi ja härsyttänyt niitä vihaan.
Mutta räätälin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus: