Viimeinen kellonlyönti kajahti mitään tapahtumatta. Nousin paikaltani, arvellen että minua ei häirittäisi. Olin lopettanut aterioimisen, ja kahdentoista peninkulman ratsastus alkoi jo tuntua ruumiissani. Silloin kuulin kaunis- ja vakavakaikuisen linnankellon jälleen lyövän kunnioitusta herättävällä verkkaisuudella, ensin kaksitoista kertaa ja heti sen jälkeen neljä kertaa neljännestunnin merkiksi.

Tunnustan, että tuon kummitteluajan lähestyminen ahdisti minua hieman. Tähän saakka olin ollut mahdollisimman rauhallinen. Mutta vaikka olinkin järjen harras palvoja, niin olin kuitenkin vielä varsin nuori, mielikuvituksella varustettu mies, jonka oli kasvattanut kaikenlaisia taruja uskova äiti. Huomasin eräänlaisen lievästi epämiellyttävän tunteen ruumiissani ja voittaakseni sen, sillä häpesin todellakin suuresti, aloin riisuutua. Kello oli herennyt lyömästä, minä lepäsin vuoteessani ja olin sammuttamaisillani kynttilän, kun joku etäällä oleva kylänkello alkoi vuorostaan kaiuttaa noita kahtatoista keskiyön ja neljännestunnin lyöntiä, mutta niin onnettomuutta ennustavalla äänellä ja niin piinallisen verkkaan, että minä kävin todellakin kärsimättömäksi. Jos se, niinkuin linnankello, oli varustettu kaksinkertaisella lyömälaitteella, niin eihän se lopettaisi milloinkaan.

Minusta tuntuikin kuin olisin kuullut sen alkavan uudestaan ja lyövän kolmekymmentä seitsemän kertaa, mutta se oli pelkkä kuulohäiriö, josta pääsin selville, kun aukaisin ikkunan. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä. Taivas oli peittynyt pilviin, eikä ainoatakaan tähteä ollut enää näkyvissä; ilma oli painostava ja yöperhoset parveilivat valossa, jonka kynttiläni loi ulos ikkunasta; niiden levottomuus ennusti ukkosta. Kun aina olin ollut suuri ukkosilman ihailija, nautin suurella mielihyvällä sen lähestymisestä. Heikot tuulenpuuskat toivat mukanaan kukkaistuoksua puutarhasta. Satakieli lauloi vielä kerran ja vaikeni sitten, etsiäkseen itselleen turvapaikan. Nauttiessani todellisuudesta unohdin tyhmän pelkoni.

Huoneeni sijaitsi pihan puolella rakennusta; linnan piha oli avara ja sitä ympäröivät uhkeat rakennukset, joiden ihanat ääriviivat kuvastuivat ensimäisten salamoiden valossa selvinä synkkää taivaanlakea vasten. Mutta samassa alkoi tuulla ja se karkoitti minut ikkunasta, jonka verhoja puuskat vimmatusti pieksivät. Suljin ikkunan, ja ennenkuin jälleen laskeuduin vuoteeseen, tahdoin uhmailla kummituksia ja tyydyttää Zéphyrinen mieltä, ottamalla tarkoin vaarin kaikesta, mikä oli yhteydessä manauksen kanssa. Kuivasin pöydän ja poistin siltä ateriani jätteet sekä asetin nuo kolme vesikannua korin ympärille; suolaan en ollut koskenut. Sitten asetin kolme tuolia pöydän ympärille ja kolme kynttilänjalkaa pöydälle, yksi jokaisen tuolin eteen.

Sen jälkeen sammutin kynttiläni ja paneuduin levolle, unohtamatta verrata itseäni sir Enguerrandiin, jonka seikkailuista eräässä kauheassa linnassa Ardenneilla äitini oli usein kertonut minulle kansanlaulun muodossa.

Vaivuin heti sikeään uneen, sillä en muista mitään ukkosilmasta; eikä se aiheuttanut heräämistäni, vaan lasin kilinä pöydällä, kilinä, jonka ensin kuulin kuin unessa, mutta sitten aivan selvästi havahduttuani. Avasin silmäni, ja uskottakoon minua sitten tai ei, mutta sain nähdä niin ihmeellisiä asioita, että vielä kahdenkymmenen vuoden perästä pieninkin yksityisseikka on säilynyt mielessäni, ja minä näen kaikki vielä yhtä selvästi kuin silloin.

Huoneessani oli valoisa, vaikka ainoakaan kynttilä ei palanut. Epämääräinen vihertävä kajastus näytti tulevan avonaisesta uunista. Tuossa heikossa valossa eroitin, joskaan en aivan selvästi, niin kuitenkin varmasti, kolme olentoa, jotka istuivat tuoleilla pöydän ympärillä, yksi oikealla, toinen vasemmalla puolella ja kolmas näiden välissä, vastapäätä uunia, selittäin minuun.

Vähitellen, silmieni totuttua valaistukseen, olin havaitsevinani olennot naisiksi, jotka olivat puettuina avariin, vaaleanvihreisiin, pilven tavoin käsiä ja kasvoja verhoaviin harsoihin. En tiedä liikkuivatko ne, en voinut sitä eroittaa, ja kuitenkin kuului yhä lasien kilinä, aivan kuin niitä olisi tahdissa kilistetty vesikannujen kylkeen.

Oltuani hetkisen, sen tunnustan, kauhusta miltei lamautuneena, juolahti mieleeni, että olinkin joutunut ainoastaan pilan uhriksi, ja olin juuri hypähtämäisilläni päättäväisesti pystyyn, säikähdyttääkseni niitä, jotka olivat tahtoneet minua säikähdyttää, kun samassa muistin, että tässä talossa ei voinut olla muita kuin pelkästään kunniallisia naisia, vallasnaisia, jotka kunnioittivat minua pilallaan, jonka tähden suljin nopeasti vuodeverhot ja ryhdyin kiireesti pukeutumaan.

Oltuani valmis, katsahdin verhojen välistä, keksiäkseni otollisen hetken, jolloin voisin yllättää nuo leikkivät naiset. Mutta mitä? Ketään ei näkynytkään, kaikki olivat kadonneet, vallitsi mitä synkin pimeys.