Asetin niin, etten mennyt alas ennenkuin juuri aamiaispöytään istuttaessa. En ollut vielä ajatellut mitä kertoisin näystäni. Mietin sitä ollessani syövinäni, sillä minä en syönyt, vaan tunsin, olematta sairas tai väsynyt, ehdotonta vastenmielisyyttä kaikkia ruumiillisen elämän tarpeita kohtaan.
Leskirouva ei vähemmin terävänäköisenä huomannut hämmennystäni. Vastasin hänen tavanmukaisiin kysymyksiinsä entiseen epämääräiseen tapaani, mutta tällä kertaa ilman teeskentelyä ja hajamielisenä kuin runoilija, jolta udellaan hänen runojansa ja joka ivallisesti antaa karttavia vastauksia vapautuaksensa häiritsijän tungettelevaisuudesta. En tiedä oliko madame d'Ionis levoton tai kummastunut, nähdessään minut sellaisena. Minä en nähnyt häntä. Tuskin ymmärsin mitä hän sanoi minulle tuon kuolettavan pitkältä tuntuvan aamiais-ajan kestäessä.
Viimein olin yksin kirjastosalissa, odottaen niinkuin edellisinäkin päivinä, madame d'Ionis'ta, mutta aivan kärsivällisenä. Tunsin suurta tyydytystä saadessani antautua unelmieni valtaan. Ulkona oli kerrassaan ihana ilma. Aurinko valoi hehkuvia säteitänsä puille ja etäämpänä oleville kukkaisryhmille. Kävelin edestakaisin avarassa salissa, pysähtyen vähän väliä suihkukaivon luona. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet edessä kuumuuden tähden. Verhot olivat himmeän siniset, vaikka minun silmäni näkivät ne vihertävinä, ja tuossa keinotekoisessa hämärässä, joka muistutti minua näystäni, valtasi minut suloisen mielihyvän ja eräänlaisen huumaavan ilon tunne.
Puhuin ääneen ja nauroin, tietämättä miksi, kun äkkiä tunsin jonkun tarttuvan lujasti käsivarteeni. Käännyin ympäri ja näin madame d'Ionis'in, joka oli astunut huoneeseen minun sitä lainkaan huomaamatta.
"No mutta vastatkaa toki minulle; katsokaa ainakin minuun", sanoi hän hieman kärsimättömästi. "Tiedättekö, että te peloitatte minua, enkä tiedä enää mitä teistä ajattelisin."
"Te olette niin toivonut", vastasin minä hänelle; "olen leikkinyt järjen kanssa, olen hullu. Mutta älkää moittiko minua, olen paljon onnellisempi tällaisena, enkä tahdo tulla entiselleni."
"Tuo näky ei siis olekaan mikään naurettava keksintö?" sanoi hän, katsellen minua levottomasti. "Joka tapauksessa uskotte… Te olette nähnyt sen?"
"Selvemmin kuin mitä näen teidät tällä hetkellä."
"Älkää ottako asiaa niin vakavasti; en epäile sanojanne. Kertokaa tyynesti…"
"En mitään, koskaan! Minä rukoilen, älkää kyselkö, minä en tahdo, en voi vastata!"