"Kuumeessa, aivan varmasti, näin sen selvästi."
"Tahtoisitteko toistaa nyt, kun olen jälleen entiselläni? mitä te tuon ilmestyksen johdosta sanoitte?"
"Madame d'Ionis epäröi:
"Muistatteko tuon näyn?" kysyi hän leikillinen sävy äänessä, joskin levottomasti tarkastellen minua.
"En", vastasin minä; "jonkinlainen hämärä muisto ainoastaan on jäänyt siitä mieleeni."
Vastasin aivan luonnollisesti ja madame d'Ionis uskoi minua. Itse huomasin, että hän ei puhunut totta, sanoessaan kirjastosalissa puhuneensa ainoastaan siitä vaikutuksesta, jonka käsikirjoitus oli minuun tehnyt, syyttääkseen itseänsä siitä, että oli antanut sen minulle silloin, kun olin kovin kiihtyneessä mielentilassa. Oli ilmeistä, että hän oli edellisenä päivänä, sieluntilastani kauhistuneena, puhunut minulle yhtä ja toista, mutta huomattuaan nyt, että en ollut käsittänyt häntä, oli hän tyytyväinen. Hän näki, että olin rauhallinen ja luuli, että olin parantunut. Puhuin hänelle näystäni ikäänkuin kuumehoureena. Hän pyysi, etten enää ajattelisi koko asiaa, enkä antaisi sen enää milloinkaan vaivata itseäni.
"Älkää suinkaan luulko olevanne vähemmän järkevä kuin muut", lisäsi hän; "on tuskin olemassa ketään, joka ei olisi joskus elämässään menettänyt tajuntaansa. Jääkää tänne, vielä pariksi kolmeksi päiväksi. Sanokoon lääkäri mitä tahansa, minä en aio lähettää teitä noin kalpeana ja heikkona vanhempienne luokse. Älkäämme puhuko enää oikeusjutusta, se on tarpeetonta; minä käännyn isänne puoleen ja puhun hänen kanssaan asiasta; teidän ei tarvitse enää antaa tämän asian tehdä itseänne levottomaksi."
Illalla olin täydelleen entiselläni; koetin pyrkiä entiseen huoneeseeni, mutta ovi oli lukittu. Pyysin Zéphyrineltä avainta, mutta hän sanoi antaneensa sen madame d'Ionis'ille. Hän ei sallinut kenenkään asua siellä, ennenkuin tuo jälleen eloonherätetty kummitustarina oli unohdettu.
Selitin, että olin unohtanut jotakin huoneeseen. Zéphyrine antoi silloin suostumuksensa, haki avaimen ja tuli minun kanssani huoneeseen. Etsin kaikkialta, tahtomatta sanoa mitä etsin. Katsoin tulisijaan ja näin paikoiltaan siirretyt kivilevyt sekä Baptisten veitsen jäljet. Mutta tuo kaikki ei todistanut muuta kuin että olin hulluudessani antanut etsiä esinettä, joka oli ollut olemassa ainoastaan unessa. Olin ollut löytävinäni sormuksen ja panevinani sen sormeeni. Sitä ei ollut siinä enää, sitä ei kenties ollut siinä koskaan ollutkaan!
En edes uskaltanut enää kysyä Baptistelta tätä asiaa. En saanut olla hetkistäkään yksin huoneessa, ja heti lähdettyäni sieltä lukittiin ovi jälleen. Tunsin, ettei mikään pidättänyt minua enää d'Ionis-linnassa, ja niin läksin sieltä miltei salaisesti, välttääkseni ajoa vaunuissa, niinkuin minulle oli ehdotettu.