Ratsastus ja raitis ilma virkistivät minua. Peläten kauniin emäntäni huolenpitoa, ratsastin nopeasti läpi linnaa ympäröivän metsän. Kahden penikulman päässä hiljensin vauhtia ja saavuin hyvissä ajoin jälkeen puolenpäivän Angersiin.
Kasvoni olivat hiukan muuttuneet. Isäni ei sitä juuri huomannut, mutta äidin silmiltä se ei jäänyt huomaamatta, ja hän tuli levottomaksi. Rauhoitin häntä syömällä erinomaisella ruokahalulla. Olin saanut Baptisten lupaamaan vaitioloa. Hän oli tehnyt sen ehdolla, etten enää sairastuisi.
Pidinkin sentähden varani. Hoidin itseäni huolellisesti, sekä ruumistani että sieluani. Tein kohtuullisesti työtä, enkä unohtanut säännöllisiä kävelyretkiäni; koetin karkoittaa kaikki synkät ajatukset ja karttaa kiihoittavaa lukemista, ja kaikki tämä niin sanoakseni järkevyys aiheutui itsepäisestä, mutta hillitystä mielenhäiriötilasta. Tahdoin saada varmuuden siitä, että en ollut houraillut, että en ollut sairas ja että ei ollut mielestäni olemassa mitään todellisempaa kuin noiden vihreiden sisarusten olemassaolo. Tahdoin myös sovittaa sieluni siihen tilaan, joka oli tarpeellinen, voidakseni säilyttää salaisuuteni ikäänkuin siveellistä elämääni kohottavana suuriarvoisena voimana.
Kohtaukseni jäljet haihtuivat niinollen nopeasti, ja kun minä näytin ahkeralta, järkevältä ja hillityltä kaikissa edesottamisissani, niin oli kenenkään mahdoton aavistaa, että minua painosti tarkoin salattu päähänpiintymä.
Kolme päivää paluuni jälkeen Angersiin lähetti isäni minut toiselle asialle Toursiin. Olin siellä kaksikymmentäneljä tuntia ja palattuani kotiin, sain tietää, että madame d'Ionis oli käynyt tapaamassa isääni oikeusjutun johdosta. Hän näytti taipuvan järkisyiden edessä ja suostui voittamaan jutun.
Iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut tavata häntä. Olisi mahdoton sanoa, että niin hurmaava nainen oli käynyt minulle vastenmieliseksi, mutta totta ainakin on, että pelkäsin enemmän kuin toivoin kahdenkeskistä kohtausta hänen kanssansa.
Kahden kuukauden kuluttua huomasi äitini vihdoinkin, kaikista ponnistuksistani huolimatta, suruni. Kaikki ihmiset olivat huomanneet minussa tapahtuneen muutoksen parempaan päin ja äitinikin oli ensin iloinnut sen johdosta. Elämäni oli moitteeton ja puheeni vakavaa kuin vanhan lakimiehen. Olematta erityisemmin jumalaapelkääväinen, osoitin kuitenkin taipumusta uskonnollisuuteen. Arvostelin kaikkia puolueettomasti ja ilman katkeruutta. Kaikki tuo oli verratonta ja ylösrakentavaista, mutta minulla ei ollut enää halua mihinkään, ja elämä oli muodostunut minulle taakaksi. En ollut enää nuori, enkä tuntenut enää nuoruuden iloa ja innostusta.
Minulla oli siis, työstäni huolimatta, kylliksi aikaa kirjoitella runoja, ja ellei minulla olisi ollut siihen aikaa, niin olisin ottanut sitä, sillä tuskin saatoin enää nukkua öisin, enkä etsinyt minkäänlaisia huvituksia, joihin nuoret miehet tavallisesti kuluttavat kolmannen osan elämäänsä. En enää ajatellut rakkautta, kartoin ihmisiä, en seurustellut enää paikkakunnan kauniiden, ikäisteni naisten kanssa. Olin ujo, miettiväinen, ankara, ystävällinen omaisiani kohtaan ja erityisesti kiintynyt asianajajan tehtäviin. Olin mallikelpoinen, vaikkakin perin onneton.
Merkillinen itsepäisyys, intohimo ja hulluus pitivät minua kahleissa. Rakastin aavetta, en voinut edes sanoa kuollutta. Kaikki historialliset tutkimukseni olivat todistaneet minulle ainoastaan seuraavaa: Noita kolmea d'Ionis-sisarusta ei ehkä ollut koskaan ollut olemassakaan muualla kuin sadussa. Heidän tarunsa, jonka viimeiset aikakirjojen kirjoittajat olivat sijoittaneet Henrik II:n aikaan, oli jo vanha ja epävarma. Oikeusjutun johdosta isäni hallussa olevissa, d'Ionis-perhetta koskevissa papereissa ei heistä esiintynyt minkäänlaisia muistoja, nimiä, arvoja tai vaakunoita, yhtä vähän kuin lähiseuduilla oli olemassa minkäänlaista heidän taruunsa liittyvää hautakumpua.
Jumaloin siis niinollen ainoastaan omien aivojeni harhakuvaa. Mutta juuri sitä oli minua mahdoton saada käsittämään. Olin nähnyt tuon ihmeellisen kaunottaren ja kuullut hänen puhuvan, hän oli olemassa maailmassa, joka ei ollut minun saavutettavissani, mutta josta hän saattoi tulla minun luokseni. Syventyminen tuon epämääräisen olemassaolon arvoitukseen ja meitä yhdistävien siteiden salaisuuksiin olisi saattanut tehdä minut mielipuoleksi. Tunsin sen, en tahtonut selittää mitään, tutkia mitään; elin ainoastaan uskossa. Olkoon, että olin hullu, mutta hulluuteni ei ollut niin lapsellista kuin saattaisi luulla. Vaalin sitä kuin jotakin ylempää ominaisuutta, enkä antanut sen laskeutua alas korkeudesta, johon olin sen kohottanut. Ihanteeni oli kehoittanut minua elämään kyllin arvokkaasti voidakseni säilyttää hänet ajatuksissani. Hän ei ollut luvannut palata siinä muodossa, jossa olin nähnyt hänet. Hän oli sanonut, että sitä muotoa ei ollut olemassa, vaan että ylevä tunteeni häntä kohtaan oli loihtinut sen sisäisten silmieni eteen. Minun ei siis niinollen pitänyt vaivata aivojani kutsumalla hänet jälleen esille, sillä ne saattoivat luoda hänestä vääristellyn kuvan. Tahdoin puhdistaa elämäni ja kehittää hyviä ominaisuuksiani, toivoen, että tuo taivaallinen kuva jonakin päivänä ilmestyisi itsestään eteeni ja puhuisi minulle rakkaalla äänellänsä, jota en ollut kyllin arvokas kuulemaan kauempaa.