Tämän päähänpiston vaikutuksesta olin tulemassa moitteettomaksi mieheksi, ja ihmeellisintä oli, että minut johti siihen hulluus. Mutta tämä sieluni ja muun olemukseni ristiriita muodostuisi liian voimakkaaksi ihmisluonnolle, ja nuoruuden hullutukset veisivät minut vähitellen epätoivoon, ehkä raivoon.
Olin joutunut ainoastaan raskasmielisyyden tilaan, ja vaikka olinkin käynyt perin kalpeaksi ja laihaksi, en silti ollut sairaan tai hullun näköinen, oikeusjutun tultua esille. Isäni kehoitti minua valmistamaan puheeni seuraavaksi viikoksi. Oli kulunut noin kolme kuukautta siitä kuin läksin tuosta kohtalokkaasta d'Ionis-linnasta.
V.
KAKSINTAISTELU.
Kuta enemmän me, isäni ja minä, tutkimme tuota surullista juttua, sitä varmempaan vakaumukseen tulimme siitä, että sitä oli mahdoton menettää. Oli olemassa kaksi testamenttia; toinen niistä oli viisi vuotta sitten pantu täytäntöön herra d'Aillaine'in hyväksi. Perinnön langetessa hänelle, sattui hän juuri olemaan ahdinkotilassa, ja hän möi kiinteimistön, jota hän piti omanansa. Toinen testamentti, joka aivan sattumalta löydettiin kolme vuotta myöhemmin, riisti äkkiä d'Aillane'ilta kaikki madame d'Ionis'in hyväksi. Tämän viimeisen testamentin pätevyys oli kiistämätön. Päivämäärä siinä oli myöhäisemmältä ajalta ja selvä. Herra d'Aillane väitti, että testamentin tekijä oli muuttunut jälleen lapseksi ja että herra d'Ionis oli harjoittanut tuota henkilöä kohtaan erinäistä painostusta hänen viimeisinä hetkinään. Tämä viimeinen väite oli todellisuuden kanssa täysin yhtäpitävä, mutta ei voitu mitenkään todistaa, että testamentin tekijä ei olisi ollut täydessä järjessään.
Sitäpaitsi väitti herra d'Ionis, että herra d'Aillane oli, velkojiensa ankarasti ahdistamana, luovuttanut kiinteimistön polkuhintaan, ja vaati varsin huomattavan vahingonkorvauksen, erän, joka oikeastaan käsitti loput hänen vastustajansa omaisuudesta.
Herra d'Aillane'illa ei ollut suuria toiveita asiansa voittamisesta. Hän tunsi asemansa heikkouden, mutta hän tahtoi puhdistaa itsensä väitteestä, että hän olisi tietänyt tai edes aavistanut toisen testamentin olemassaolosta, että hän olisi lahjonut sen, jonka hallussa paperi oli ollut ja saanut tämän salaamaan sen kolmen vuoden ajan, sekä että hän olisi luopunut kiinteimistöstä, vapautuakseen mahdollisista seurauksista. Asian ytimenä oli siis kiinteimistön todellista arvoa koskeva taistelu, jossa molemmat riitapuolet joko enemmän tahi vähemmän liioittelivat riitaisuuksien aikana, jotka isäni väliintulo oli aiheuttanut.
Keskustelimme par'aikaa asiasta, isäni ja minä, kun Baptiste ilmoitti herra d'Aillane'in pojan, X:n rykmentin kapteenin.
Bernhard d'Aillane oli minun ikäiseni, komea, ylpeä, eloisa ja vapaakäytöksinen mies. Hän esiintyi hyvin kohteliaasti, vedoten kunniantuntoomme kuin mies, joka tunsi lahjomattomuutemme. Mutta hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni minua kohtaan selvä uhkaus, jos puheessani esiintoisin pienimmänkään epäilyksen hänen isänsä rehellisyydestä.
Tämä uhkaus vaikutti isääni enemmän kuin minuun, ja asianajaja kuin hän oli sormenpäitä myöten, puki hän vihansa kaunopuheiseen muotoon. Huomasin, että sovitteluyritys johtaisi riitaan ja pyysin heitä molempia kuulemaan minua.