"Siksi, että anteeksipyyntönne ei ole julkinen, kun sitävastoin käyntinne sitä on. Katsokaa uljasta ratsuanne tuolla porttimme edessä ja kullalla kirjailtua sotamiestänne, joka herättää kaikkien huomiota. Te tunnette varsin hyvin olot tällaisessa pienessä maaseutukaupungissa. Tunnin kuluttua tietävät kaikki että muudan loistava upseeri on uhannut vähäpätöistä asianajajaa, joka on hänen vastustajansa oikeudenkäynnissä, ja te voitte olla varma siitä, että kun minä huomenna suhtaudun teihin ja teidän perheeseenne sillä hienotunteisuudella, jonka velvollisuuteni vaatii, useampi kuin yksi pahansuopa ihminen on syyttävä minua raukkamaisuudesta ja naurava minulle vasten kasvojani. Antaudun tähän nöyryytykseen, mutta täytettyäni velvollisuuteni, on minulla vielä toinen jäljellä, nim. se, että minun on osoitettava, etten ole pelkuri ja arvoton harjoittamaan asianajajan ammattia. Huomatkaa, että olen nuori ja että minun on nyt, jos koskaan, vakiinnutettava maineeni."
"Saatte minut ymmärtämään virheeni", vastasi herra d'Aillane. "En käsittänyt, ja olen siis velvollinen antamaan julkisen hyvityksen."
"Esiintymiseni jälkeen oikeudessa se on myöhäistä; ihmiset luulisivat, että olen perääntynyt pelon tähden. Ja sitä ennen se on liian aikaista, sillä luultaisiin teidän pelänneen paljastuksiani."
"Ymmärrän, että asia ei siinä tapauksessa ole järjestettävissä, ja kaikki minkä voin tehdä, on että annan teille pyytämänne hyvityksen. Luottakaa siis minun sanaani ja vaitiolooni. Huomenna, oikeudenistunnon päätyttyä tapaatte minut haluamassanne paikassa."
Sovimme eräistä seikoista, jonka jälkeen nuori upseeri sanoi, ystävällisen surumielisesti katsoen minuun:
"Olen menetellyt typerästi, sillä jos sattuisin onnettomuudekseni surmaamaan teidät, niin luulen, että surmaan itseni heti sen jälkeen. En voisi antaa itselleni anteeksi, että olen pakoittanut teidän kaltaisenne miehen panemaan alttiiksi elämänsä. Toivottavasti ei päätös tule olemaan liian vakava. Olkoon tämä minulle opiksi. Ja mitä sitten tapahtuneekin, muistakaa katumustani älkääkä ajatelko minusta liian huonoa. Yhteiskunta kasvattaa meitä nuoria aatelismiehiä huonosti, se on varma se! Me unohdamme, että porvarilliset ovat saman arvoisia kuin mekin ja että on aika ottaa se huomioon. Ojentakaa minulle nyt kätenne, odottaessamme hetkeä, jolloin syöksemme miekat toistemme rintoihin."
Madame d'Ionis'in oli määrä saapua seuraavana päivänä seuraamaan oikeudenkäyntiä. Olin saanut häneltä monta ystävällistä kirjettä, joissa hän ei enää koettanut taivuttaa minua luopumaan velvollisuudestani asianajajana ja joissa hän tyytyi vain pyytämään minun pitämään arvossa sukulaisuuden kunniaa, jota ei voinut asettaa epäilyksen tai loukkauksen alaiseksi, häpeän lankeamatta hänen itsensäkin päälle. Oli ilmeistä, että hän katsoi läsnäolonsa välttämättömäksi; hänen aikomuksensa oli hillitä minua siinä tapauksessa, että menisin esiintymisessäni liian pitkälle.
Hän erehtyi, olettaessaan omaavansa vaikutusvaltaa minuun. Olin nyt korkeamman vaikutusvallan alainen.
Illalla neuvottelin jälleen isäni kanssa ja pyysin häneltä vapauden saada menetellä asiassa oman käsityskantani mukaan. Hän toivotti hyvää yötä puoleksi leikillinen katse silmissään, jota ymmärsin yhtä vähän kuin hänen sanaansa:
"Pidä varasi, poikani! Madame d'Ionis on sinun kohtalosi, tiedän sen.
Pelkään kuitenkin, että petyt pahasti."