Puhellessaan kanssani rakkaasta Carolinestaan Bernhard tiedusteli mielipidettäni kalliista Fèliciastaan. Aluksi en tietänyt mitä vastata. Pelkäsin sanoa liian vähän tai liian paljon. Vältin vastauksen kysymällä, miksi hän oli puhunut niin vähän sisarestansa.
"Onko mahdollista, että sinä et pidä hänestä yhtä paljon kuin hän sinusta?" kysyin minä.
"Olisin todellakin ihmeellinen olento, ellen pitäisi sisarestani", vastasi hän. "Mutta sinä olit siinä määrin vaipunut omiin ajatuksiisi, että sinä et olisi edes kuullut, jos minä olisin häntä kiittänyt. Ja siinä asemassa missä me olimme, ja valitettavasti yhä vieläkin olemme, ei suinkaan sopinut antaa sinun luulla, että minä tyrkytin sinulle sisartani."
"Ja kuinka minä olisin voinut sellaista luulla?"
"On, näet, olemassa muudan seikka, josta olen usein aikonut sinulle mainita ja jonka varmasti olet jo pannut merkille. Tarkoitan tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä Fèlician ja Jean Goujon'in merenneidon välillä, johon sinä olit rakastunut siinä määrin, että lainasit sen piirteet ihmenäyllesi."
"En siis niinollen pettynyt!" huudahdin minä. "Neiti d'Aillane muistuttaa kauneudessa tuota kuvapatsasta."
"Kauneudessa!… paljon kiitoksia hänen puolestaan! Mutta sinähän näet, että tuo yhdennäköisyys tekee sinuun voimakkaan vaikutuksen, ja, katsos, juuri sen tähden olen ollut huomauttamatta siitä ennakolta."
"Ymmärrän, että olet pelännyt herättää minussa epäoikeutettuja toivomuksia."
"Pelkäsin saattaa sinut rakastumaan henkilöön, jonka toivomukset olivat epäoikeutettuja, kas siinä, ystäväni, kaikki mitä pelkäsin. Niin kauan kuin madame d'Ionis'in taloudellinen asema ei ole selvä, on meidän pidettävä itseämme köyhinä. Sinun isäsi ja minun pelkäävät, että hänen miehensä on hävittänyt kaikki ja, nimittämällä hänet perijäksensä, tehnyt ainoastaan rumaa pilaa. Siinä tapauksessa emme tule koskaan vastaanottamaan pientä omaisuutta, jonka hän tahtoo meille luovuttaa ja johon, niinkuin tiedät, oikeutemme on kiistämätön. Siitä huolimatta menen naimisiin hänen kanssansa, sillä pidämme toisistamme, mutta suostumatta siihen, että hän naimakirjan kautta luovuttaa minulle oikeuden omaisuuteensa. Sisareni, jolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada myötäjäisiä — sillä vaimoni ei olisi kyllin varakas antamaan hänelle sellaisia, eikä Fèlicia puolestaan koskaan suostuisi siihen, että vaimoni siten joutuisi mahdollisesti ahdinkotilaan — on silloin päättänyt mennä luostariin."
"Luostariin, hän? Ei koskaan! Bernard, sinä et saa koskaan antaa suostumustasi sellaiseen."