"Miksikä en, rakas ystäväni?" kysyi hän surun ja ylpeyden sekaisella äänellä, jonka hyvin ymmärsin. "Sisareni ajatukset on valmistettu siihen suuntaan ja hän on aina osoittanut taipumusta vaatimattomaan elämään."
"Sellaista ei voi ajatella! On mahdotonta, että niin täydellinen nainen ei suostuisi tekemään kunniallista miestä onnelliseksi ja vielä mahdottomampaa on, ettei olisi olemassa kunniallista miestä, joka ei tuota onnea tavoittelisi."
"En sano, että niin on tapahtuva. Tulevaisuus on sen osoittava, sitä enemmän, koska, siinä tapauksessa, että madame d'Ionis mahdollisesti saa jonkin verran omaisuutta, omatuntoni ei ole estävä vaimoani luovuttamasta sisarelleni myötäjäisiä, jotka ovat kyllin riittävät hänen pikku tarpeisiinsa. Mutta me emme tiedä vielä mitään ja joka tapauksessa olisi ollut paha, jos minä olisin sanonut: 'Minulla on hurmaava sisar, joka vastaa sinun ihannettasi…' Sehän olisi ollut samaa kuin jos olisin sanonut hänelle: 'Ajatteleppas asiaa! …' samaa kuin jos sinut olisi heitetty tytön syliin, joka on liian ylpeä, suostuakseen liittymään perheeseen, joka on varakkaampi kuin hänen omansa. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni, ja minä pyydän vakavasti, ystäväni, ettet kiinnittäisi liian paljon huomiota sisareni ja merenneidon yhdennäköisyyteen."
Istuin hetkisen vaienneena. Mutta tuntien, että tuo kehotus liikutti minua enemmän kuin mitä itse luulin, sanoin äkillisellä avomielisyydellä:
"Mutta, rakas Bernard, miksi sinä oikeastaan olet tuonut minut tänne?"
"Siksi, että luulin sisareni olevan poissa. Hänen oli määrä tavata Toursissa isäni, jonka piti saapua tänne vasta neljäntoista päivän perästä. Tapaukset tekivät tyhjiksi laskelmani, mutta minä olen siitä huolimatta rauhallinen sisareni suhteen, kun olen tekemisissä sinun kaltaisesi miehen kanssa."
"Oletko yhtä rauhallinen minunkin suhteeni, Bernard?" sanoin minä.
"Olen", vastasi hän hiukan liikutettuna. "Olen rauhallinen, sillä sinulla on sielunvoimaa sanoa itsellesi: 'Mies, jonka sydän on vapaa, on oikeutettu tavoittamaan hyvän ja kunniallisen tytön kättä; eikä tytöllä olisi sanottavasti syytä tuntea itseänsä mairitelluksi, jos hänelle jonakin päivänä selvenisi, että tuon tavoittelun oli, kiitos sattuman, aiheuttanut ainoastaan eräänlainen yhdennäköisyys."
Ymmärsin niin hyvin tämän vastauksen, että en sanonut sen johdosta mitään, lupasin vain itselleni olla liian paljon kääntämättä silmiäni neiti d'Aillane'in puoleen. Teinpä vielä lujan päätöksen lähteä linnasta, siinä tapauksessa, että tuo onneton yhdennäköisyys tulisi liiaksi liikuttamaan mieltäni, seikka, joka tapahtui jo heti seuraavana päivänä. Tunsin, että olin hulluuteen saakka rakastunut neiti d'Aillane'iin, että merenneito-unelmani haihtui olemattomiin ja että Bernard levottomin mielin huomasi kaiken.
Sanoin jäähyväiset, mainiten, että isäni oli suonut minulle ainoastaan kahdenkymmenenneljän tunnin poissaolo-ajan. Olin lujasti päättänyt kertoa kaikki vanhemmilleni ja pyytää heidän suostumustansa siihen, että saisin uhrata sieluni ja ruumiini neiti d'Aillane'ille. Teinkin sen kaikella avomielisyydellä. Kerrottuani kokemani sielulliset kärsimykset purskahti isäni nauramaan ja äitini itkemään. Kuvailtuani voimakkain värein toivottomuuden tilaani, johon olin toisinaan joutunut ja joka oli saattanut minut eräänlaisella mielihyvällä ajattelemaan itsemurhaa, muuttui isäni vakavaksi ja sanoi, katsoen äitiini päin: