HANNELE. Mitäs sanot nyt?
MARTHA SISAR. Mutta, tiedätkö, sinä puhut aivan liian paljon. Meidän täytyy nyt pysytellä aivan hiljaa, muuten herra tohtori suuttuu meihin. Hän on lähettänyt lääkkeitäkin. Me otamme niitä kohta, niinhän?
HANNELE. Ah, sisar! Teillä on sellainen huoli minusta. Ettehän te ensinkään tiedä, mitä on tapahtunut. No? No? Sanokaapas sitten, jos tiedätte. Kuka antoi minulle tämän? No? Tämän kultaisen avaimen? Kuka? No? Mistä tämä kultainen avain on? No?
MARTHA SISAR. Sen sinä kerrot minulle huomen-aamulla. Silloin olet sinä perinpohjin levännyt, olet terve ja raitis.
HANNELE. Olenhan minä terve. (Nousee istumaan, laskien jalkansa maahan). Näethän, sisar, minä olen aivan terve.
MARTHA SISAR. Mutta Hannele rakas! Niin ei saa! Sinä et saa sillä lailla.
HANNELE (nousee, torjuu sisaren luotaan, astuu muutaman askeleen): Päästä minut. Päästä minut. Täytyyhän minun — mennä. (Pelästyy ja tuijottaa yhteen kohtaan.) Ah, taivaan herra!
(Musta enkeli, mustassa puvussa ja mustat siivet hartioilla näkyy huoneessa. Hän on pitkä, voimakas ja kaunis, kädessä pitkä kiemuroiva miekka, jonka kädensija on verhottu mustaan harsoon. Äänettömänä ja vakavana istuu hän uunin luona katsellen taukoamatta ja tyynesti Hanneleeseen. Valkoinen, oudon satumainen valo täyttää huoneen.)
HANNELE. Kuka olet? (Ei vastausta.) Oletko enkeli? (Ei vastausta.) Tuletko sinä minun luokseni? (Ei vastausta.) Minä olen Hannele Mattern, tuletko minun luokseni?
(Ei mitään vastausta. Martha sisar on sillävälin seissyt kädet ristissä, hartaana ja nöyränä. Nyt menee hän hiljaa pois huoneesta.)