VIERAS (astuu Hannelen arkun eteen ja puhuu läsnäoleviin kääntyneenä. Tuon kaikessa ylevyydessään seisovan olennon edestä väistyvät nyt kaikki kunnioittavasti taaksepäin): Älkää peljätkö. -(Kumartuu ja tarttuu kuin tunnustellen Hannelen käteen. Hänen sanansa huokuvat lempeyttä.) Tyttönen ei ole kuollut. — Hän nukkuu. (Syvimmällä sydämellisyydellä ja vakuuttavalla voimalla.) Johanna Mattern, nouse ylös!
(Kirkas kullanvihreä valo täyttää huoneen. Hannele avaa silmänsä, nousee turvautuen vieraan käteen, mutta ei uskalla katsoa häntä kasvoihin. Hän astuu arkusta ja vaipuu heti herättäjän eteen polvilleen. Kaikki läsnäolijat valtaa kauhu. He pakenevat. Vieras ja Hannele jäävät kahden. Himmeä viitta on liukunut hänen harteiltaan ja hän seisoo nyt kullanvalkeassa puvussa.)
VIERAS (pehmeästi ja sydämellisesti): Hannele.
HANNELE (hurmaantuneena, painaen päänsä niin alas kuin suinkin):
Siinä hän on.
VIERAS. Kuka minä olen?
HANNELE. Sinä.
VIERAS. Mainitse nimeni.
HANNELE (kuiskaa pyhästä kunnioituksesta vavisten, kuin huokauksena):
Pyhä, pyhä!
VIERAS. Minä tiedän kaikki tuskasi ja vaivasi.
HANNELE. Sinä rakas, rakas —