Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään najaadin kylmää, kivistä käsivartta…
Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä…
Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn vuoteeseensa. —
Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista…
Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.
Mitä oli tapahtunut?… Keisarinna…?
Vähitellen hän pääsi selvyyteen.
Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut, oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja hämmästynyt.
Annushka käsitti kaikki.
Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.