Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä syitä, valehdella… Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta, kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä…
Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti keisarinnan luo.
Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti tekemään kysymykseen.
Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista, eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton keskustelu…
Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä, paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.
Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin… Mutta Aleksandra Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä, luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta terveydentilasta.
Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko. Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä, jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti suitsutususvan keskellä.
Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni…
Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen kylmille, ristityille sormilleen.
Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä…