Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys painostaa.
Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan, ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä… Yksitoikkoista, alati samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava ääni.
Ah, isä Joann oli kuollut…
Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä…
Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi. Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää kuvaa…
Varjo, joka samalla tiesi vapautumista…
Tuo ennustus…
Keisarinna puristi käsiään yhteen.
Eikö toivo ollut heikkoutta?… Eikö ollut rikos epäillä Jumalan lähettämän uskottavuutta?
Hänen väsyneet sormensa selailivat isä Joannin saarnakirjaa…