Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia… Ja kyllä toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan sydämeen… Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro hiekkamereen.
Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.
Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan taivuttamaan päätänsä.
Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta… Ja nyt… tämä nainen… tämä vieras nainen!… Kuka hän oli?… Mitä hän tahtoi?…
Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa. Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia. Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?
Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää. Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.
Mukava, vaaraton keisarinna!…
Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän rinnalla…?!
Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.
"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä, sointuvalla äänellään.