Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä putoilivat vaahterien lehdet… Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien lomista, riemuitsivat… ivallisina ja kammottavina.
"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä…"
Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?…
Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi sähkökellon nappia.
Isä Joannin piti tulla. Pyhän miehen, koskemattoman…
Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa kutsun perille…
Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle, lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen suuriruhtinattaren vointia.
Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.
Maria Feodorovna hymyili julmaa hymyä.
Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita, samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan kietoi häntä verkkoonsa!