"Kun tämä kansa kypsyy!… En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä.
Jos minulle syntyy kruununperillinen…"
Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä marmorireunaa.
"Suokoon armollinen taivas hänen keisarilliselle majestetilleen siunauksensa."
Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin. — Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä, kaunispiirteistä päätään.
Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia. Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka…!
Inhoittavat yön aaveet!…
Nikolai Aleksandrovitsh pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.
* * * * *
Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua, ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen moniaavisteista läheisyyttä. —