Witte kohotti kättään.
"En ole niin itserakas, paras kreivini."
Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä, vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä, suojelevaa ylemmyyttä…
Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä, joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.
Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä, hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.
Tarvitsi tänään aivan erikoisesti… Erään yksityisasian vuoksi, joka näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta ensi silmäyksellä saattoi näyttää.
Oliko Witten mielestä venäläis-kiinalaisella pankilla tulevaisuutta?
Sergei Juljevitsh kohotti katseensa.
Tämä kysymys tässä paikassa oli yllättävä…
Hän viivytteli vastausta… Ja kun se vihdoin tuli, kuului se epäröivältä, merkillisen laimealta…