"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia. Mutta… olen usein saanut itkeä…"
Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua, joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi. Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään…
Kirkas rauha!…
Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli järjestänyt tämän kahdenolon.
Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren keisarinnan poskea.
Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänen
astuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi.
Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. Maria
Feodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.
Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön mietiskely.
Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies, jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!
Osasiko hän esiintyä naamio kasvoillaan?
Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla saksatar…